Kun tämä vihdoin tuli ulos, kopautti Lattimer porot piipustaan, nousi seisomaan ja hymyili Josephinelle.
"Tuntuuko paremmalle?"
"Paljon paremmalle."
Vaihtamistaan silmäyksistä saattoi kumpainenkin lukea toistensa ajatukset. Josephine näki selvästi, että Lattimeria oli huvittanut hänen hämminkinsä. Hän luki selvästi hänen ilmeestään: "Kas niin, sinulla ei ollut mitään syytä peljätä minua loppujen lopuksi, vai mitä?"
"Te ette ole syönytkään aamiaista", sanoi Josephine.
"Kuinka sen tiedätte?"
"Olisihan siellä näkynyt merkkejä siitä — astioita ja pannuja. Sitäpaitsi kuulin teidän tekevän tulen uuniin. Olin itsekäs", myönteli hän punastuen, "mutta tehän ymmärrätte —"
"Minä ymmärrän monta asiaa, Miss Hamilton, muun muassa sen, että huhut huonosta maineestani ovat tulleet teidänkin korviinne. Betty Lawson on puhunut minusta. Hän sanoi varmaankin: 'Satan Lattimeriin ei voi luottaa', eikö niin?"
"Ei ensinkään." Josephinen katse oli vakava. "Luuletteko, että olisin lähtenyt tänne, jos olisin kuullut sellaista. En olisi tehnyt sitä edes pelastaakseni Artwellin hengen! Betty sanoi, että te olette todellinen mies. Ja te olette todistanut hänen sanansa tosiksi tänä aamuna ja minä kiitän teitä siitä."
Josephine näki hänen silmissään oudon tulen. Lattimer vetäisi syvään henkeä. Sitten tuli hävisi ja sijaan tuli pilkallinen epäusko, joka sekin pian vaihtui iloisuudeksi. Hän nauroi matalaa, väräjävää naurua.