"Betty on kerrassaan ihme", sanoi hän, tullen taas vakavaksi.
"Luulenpa, ettei Betty näihin aikoihin tunne itseään liian iloiseksi", jatkoi hän.
"Mitä tarkoitatte?" kysyi Josephine ja väri vaihtui hänen kasvoillaan. Hän oli huolestuneen näköinen. "Oh, te tarkoitatte varmaankin sitä, kun hän on huomaava minun poissaoloni."
"Tarkoitan Callahanin murhaa. Se ei liene yleisemmin tunnettua, mutta
Betty pitää paljon Brannonista ja Brannonilla ei ole älyä huomata sitä."
"Oh!" huudahti Josephine, hämmästyneenä, "miten te olette saanut siitä kuulla?"
"Cole Meeder ratsasti tästä ohi toissapäivänä. Meeder ei ole tyytyväinen Brannonin kertomukseen, — eikä teidänkään. Nähkääs, kertomukset eivät käy yhteen. Te kerroitte Meederille, että Callahan oli hätyyttänyt teitä kuistilla. Brannon taas sanoo, että hän näki Callahanin kuljeskelevan talon ympäri ja että hän ampui hänet luullen häntä Denveriksi. Tuntien Callahanin ja Brannonin huonot välit, epäilee Meeder, että jompikumpi teistä valehtelee."
Josephine ei voinut kestää Lattimerin lujaa katsetta. Hän painoi silmänsä alas ja paljonpuhuva puna levisi hänen kasvoilleen. Kun hän vihdoin uhmaten nosti päätään, oli Lattimerin suu ymmärtävässä, huvitetussa hymyssä.
Josephine läähätti. Lattimer nauroi hiljaa.
"Te tekasitte pienen jutun, Miss Hamilton", sanoi hän. "En ole mikään ajatusten lukija, mutta te annoitte äsken itsenne ilmi. Nähkääs, minä tunsin Callahanin ja Callahan ei koskaan olisi tehnyt sitä, mistä te häntä syytitte. Luonnollisesti teidän täytyi esittää jotakin raskauttavaa kun kerran tahdoitte pelastaa Brannonin. En vain ymmärrä miksi te tahdoitte pelastaa Brannonin Callahanin maineen kustannuksella. Jos kerran Brannon on tehnyt murhan, niin on hänessä kyllin miestä kantamaan sen seuraukset ilman mitään sellaisia juttuja, joita te esititte uskottaviksi."
"Hänhän otti syyn päälleen!" sanoi Josephine. "Pari minuuttia sittehän te sanoitte niin itse."