— Olen kalmisto kammoma kuun, olen syyllisen kirstun lauta; omantunnon tuskien lailla laulut raadoissa vertyy, ikävöityjen vainajain ylle ne kummuksi kertyy. Olen lempikammio vanha, miss' uinuu kuihtuneet kukat ja muodista ammoin hyljätyt pukurukat, joku haaltunut taulu, mi yksinäisyyttään itkee. Hajuvetten pinttynyt tuoksu ilmassa viipyy sitkee…

Ja päivät pitkät vierii antaen tylsää unta, elo sammunut on, ja vuodet sataa raskasta lunta. Ikävyys, taimi tiedon ja haluttomuuden vain yksin heilimöi rannalla ikuisuuden.

— Olen liikkuva ruumis enää, kaukaisen haamun lainen, kuin kivi, jota ympäröi yö ja hämäryys kauhistavainen, Saharan erämaa sankka ja hietapyörtehet sen, ikivanha Sfinksi, mi karttaa touhua kansojen, unohdettuna kartalle maan, ulkopuolella toivon ja uskon, vain laulava säteille sammuvan ehtooruskon.

SPLEEN II

Ma olen kuin kuningas sateesta samean maan, rikas ja nuori, mut riutuva vanhuuttaan; hoviseuroja halveksuin ei liiku hän missään, kera koirainsa istuu torkkuen ikävissään. Ei ärsytä saalis, ei liikuta metsämaan ansa, ei linnan porteilla viruva kuoleva kansa. Ei ballaadi narrinkaan, mi pieksää kieltä, voi virkistää tuon kolkon sairahan mieltä. Huvivuoteensa kukkain peittämä hauta on vain, sitä lempi ja naiset ja nauru ei ilota lain, ei hempein hekkuman harso, ei taitavin keima luo hymyä huuliin, joilla on kalman leima. Myös kullankeittäjä viisailla valkeillansa pois turhaan on loihtinut kuonaa rinnastansa. Ei keinot, joita käyttävät mahtavat maan, ei verikylvyt roomalaistenkaan saa elon lämpimyyttä sydämeen, miss' verta ei, vain laulu Lethen veen.

Sua lemmin, sa yöllisen taivaan lainen

Sua lemmin, sa yöllisen taivaan lainen, sa murheen kalkki, suur' vaikenevainen, sa karttava kaunis, mi häivyt pois kuin tähtihärmää varjosi ois, sa öitteni koru, jota silmäni pyytää, mi haihtuu ja ivalla ikäväni hyytää.

Sua ryntään ahneena ahdistamaan kuin ruumista tuoretta matoset maan. Tyly luontokappale, armastan sua, sun kylmyytes julmakin miellyttää mua!

MERI JA IHMINEN

Sa merta lemmit, vapaa ihminen, on meri kuvastin sun sydämesi, tuo lakkaamatta vyöryväinen vesi, ja sielus katkera kuin kuilu sen.