Epäilemättä oli tälläkin puolen kuultu melua. Laulu raukesi äkkiä.
— "Kuka siellä?" kylänvanhin kysyi, astuen yksin keskelle tietä.
— "Bern ja pyhä Vincent!" vastattiin.
— "Berniläisiä! ystäviä!" useat äänet huusivat.
— "Hiljaa!" Villon mutisi, "annattehan juuri ystävällisen varoituksen noille mässääjille."
Tähän saakka ei linnassa ollut mitään häiriön merkkiä näkynyt.
Kuunneltiin, katseltiin, … ei mitään vielä.
Eikä kuitenkaan oltu aivan kaukana kukkulan juurelta: enintäin muutaman sadan askeleen päässä. Vaan tämä välimatka oli täynnä suuria kallioita, joiden ta'akse paljoa lukuisampikin joukko olisi helposti saattanut kätkeydä.
Senkun minuutin kuluttua Berniläisetkin vuorostaan kylänvanhimman johdolla katosivat niiden ta'a.
Näitä Berniläisiä, noin viittä-kymmentä luvultaan oli johtamassa eräs nuori päällikkö, joka rautapaitansa alla näytti kantavan kokonaan mustaa pukua.
Hän luuli velvollisuudekseen näin selittää läsnä-oloansa: