Joku ääni vihdoin huusi etäältä, mäen toiselta puolen:
— "Tänne päin! tuossa he ovat ja pakenevat tähän suuntaan!"
Kilian Diesbachilainen, Villon, Bartolomeo, koko mailma kiirehti sinne päin.
Ääni oli vaijennut. Mies, eräs vahtina seisova Berniläinen makasi kuolleena paikallansa, täytettyään velvollisuutensa. Mutta hänen kylmä kätensä viittasi vielä St. Maurice'en vievää tietä.
— "Jumala jättää ne meidän käsiimme!" Bartolomeo huudahti. "Solatien portti on suljettu: he joutuvat sinne umpisoppeen, niinkuin villipedot, jommoisia he juuri ovat. Juostaan! päivä jo koittaa; jos he huomaisivat, että meitä on luvulta vähemmän…"
— "No! entä sitten!" Kilian huudahti, "eläkööt taistelut auringon vapaassa valossa!"
Tuota pikaa hän järjesti joukkonsa ja annettuansa lähdön-merkin, hän riensi eteenpäin.
Liekit nielivät Torrens'in linnan kitaansa. Sille, joka tähän aikaan sen raunioita käy katsomassa, näytetään vielä maanalaisen tien ammottava aukko, jonka läpi ne pakenivat, jotka eivät osanneet sitä puolustaa.
Sitten, vähän loitompana Saint-Maurice'n solan suussa, mäen-nyppylä ja sen päällä kaksi kiveä, ristin muodossa. Se on jonkunmoinen hautapaikka, jota kutsutaan kondottierien kummuksi.
He lepäävät siinä kaikki, aatelisjunkkarien kanssa, jotka heitä niin riemulla olivat ottaneet vastaan, isäntänsä kanssa, joka heitä niin komeasti oli kestinnyt. Ei yksikään päässyt pakoon. Se oli ikäänkuin joku ihmis-hekatombi, jonka Sveitsiläiset uhrasivat kaatuneiden veljiensä haamuille; tuima tappelu, verinen voitto, joka maksoi heille paljo väkeä.