Ei ollut ystävistämme ainoakaan kaatunut. Joku vähäinen haava, ei muuta. Ja kuitenkaan ei kukaan heistä ollut säästänyt itseänsä, ei kumpikaan Ranskalainen, ei ritarillinen Kilian, ei Bartolomeo, eikä Starck, joka näin alkoi kostaa Saint-Jacques'in häpeätä, ei edes kumpikaan nuorukaisistamme, Fritz ja Fridolin, jotka ylen ylpeinä miettivät tätä ensimäistä voittoansa.
Ojentaen toisilleen kätensä, he olivat yhteen ääneen huudahtaneet:
— "Veren näkö ei nyt enää saa meitä vapisemaan! ei vihollisten, eikä omankaan! Me olemme karaistuja! olemme sotureita! olemme miehiä!"
Bartolomeo syleili ylpeänä poikaansa; Starck kasvattiansa.
Sillä välin kylänvanhin oli antanut avata solatien portit.
Joku sanoma odotti häntä.
Heti saatuansa tietää sen sisällön, hän kiiruimman kautta kutsui kokoon jonkunmoisen neuvoston Diesbach'in pojan ympärille.
— "Pahoja uutisia, ystäväni! Enemmän kuin viisi-toista tuhatta Italialaista ja Savoijalaista on Burgundin äpärän ja Campobasso'n kreivin johdolla valloittanut Sion'in. Turhaan Vallisilaiset ja niiden kanssa muutamat Ylämaalaiset ja Graubündeniläiset, jotka olivat Crispalt'in jäätikköin ja Jurka'n yli rientäneet vanhojen ystäviensä avuksi, niiltä koettivat sulkea tien; ne tulivat lyödyiksi. Hätäkello soi nykyään kaikkialla Ylä-Vallis'issa. Ei ainoata kylää, joka ei ole liekkien vallassa. Mutta vakuutetaan, että Vallisilaiset voimansa jälleen kokoovat ja että on nähty muutamia lippukuntia Bern'istä, Solothurn'ista ja Waldstätten'istä astuvan vuoria alas…"
— "Eteenpäin!" Kilian päätti, "mutta viisaasti."
Vähän aikaa jälkeenpäin lähdettiin marssimaan.