— "Emme ole mitään ritareita, jotka etsivät turnajaisia ja komeita kokouksia, vaan vuorikauriin ja karhun pyytäjiä, väsymättömiä väijyessämme, nopeita ja tuhoovia, kuin tussarin luodit."
— "Bern tuntee teidät ja rakastaa teitä", Kilian vastasi, "minä elän toivossa."
Yht'äkkiä Unterwaldilainen löi otsaansa:
— "Kesken kaiken, koska olette Bern'istä, ettekö tunne erästä minun orpanaani, Magdalena Nagöli'a?"
— "Hän oli isäni kasvate, hän on sisareni."
— "Vai niin! olette niinmuodoin Kilian Diesbachilainen?"
— "Sama juuri. Mikä oli aikomuksenne puhuessanne Magdalenasta?"
— "Ei mikään … vasta myöhemmin … olen tytyväinen, että olette meikäläisten joukossa; minä myös elän toivossa. Vaan eikö se ole Solothurn'in lipunkantaja, joka meitä lähestyy tuolla alhaalla?"
Tämä sattumus katkasi keskustelun, ja Kilian unohti pian vaikutuksen, jonka Unterwaldilaisen viimeiset sanat olivat häneen tehneet. Se oli omituinen, melkein vihainen ääni, jolla hän oli lausunut Magdalenan nimen. Sitten hän äkkiä oli vaiennut, niin että näytti siltä kuin olisi tahtonut karttaa pitempiä selityksiä tässä asiassa, saadakseen säilyttää sen omana salaisuutenansa.
Tuo salaisuus, mikä se mahtoi olla? Tämän kysymyksen Diesbach oli oitis itselleen tehnyt. Nyt hän ei enää sitä ajatellut, hän kuunteli Solothurn'in lipunkantajaa.