Starck ja Fridolin, Bartolomeo ja Fritz, Villon ja Troussecaille olivat jääneet Saint-Pierre'n, Saint-Maurice'n ja muiden Vallisilaisten kylien asukasten joukkoon, joista jokainen yksityinenkin himoitsi kostoa. He olivat asettuneet Kilian'in Berniläisten ja Nagöli'n Waldstättiläisten väliin.
Toisella puolen karkea Herman jutteli matalalla äänellä Bartolomeon ja hänen poikansa kanssa, toisella taas Diesbach Starck'in ja Fridolin'in kanssa.
— "Munkki", Diesbach sanoi, "mistä tulee tuo suuri ystävyytesi minua kohtaan? Taistelun pauhinassa oli ruumiisi minulle kilpenä; marssiessamme sain useat kerrat kokea sinun hellää huoltasi, ja vielä nytkin näen alttiiksi-antamisen tulen säihkyvän silmissäsi. Mistä se tulee? Enhän sinua tunnekkaan…"
Veli Starck vastasi tukahutetulla, mutta syvällä mielen-liikutuksella.
— "Se on pyhä velka, jota maksan isäsi muistolle. Hän elää uudistettuna sinussa. Minun kiitollisuuteni on sitä lajia, joka kestää hautaan asti ja kenties vielä kauemminkin."
— "Isäni", Kilian sanoi, "oli siis sinulle tehnyt jonkun suuren palveluksen?"
— "Suurimman kaikista, mitä hän suinkin saattoi."
— "Saanko luvan kysyä, missä tilaisuudessa?"
— "Sinä saat sen kerran tietää, ehkä jo hyvinkin pian."
— "Sano minulle edes nimesi."