— "Hyvästi", Martti ystävä sanoi, asettuen nukkumaan. "Herätä minua kun tarvitsee tapella. Hauska on herätä taisteluun! François ystäväni, ei nyt muuta kuin hyvästi!"
Villon'ille ei uni maistunut. Katsoen silmillään yhä korkeuteen, hän uneksi vallan hereillä. Ehkä muisti hän Anjou'n Jolandaa, tuota nuoruutensa salaista runotarta: ehkäpä myös lähetystänsä ja syntymämaataan Ranskaa.
Lähellä häntä, alapuolella, eräässä kallion rotkossa neljä miestä, neljä tuntematonta, lopettivat ateriansa.
He muodostivat erikseen partiokunnan, ja näyttivät nauttivan muiden liittolaisien silmissä jotain taika-uskoista kunnioitusta. Villon oli sen jo huomannut.
Ei mitään univormua, ei mitään päällikköä, muodossa jotain leppymätöntä ja tuhoa tuottavaa.
Äkkiä yksi heistä esitti maljan:
— "Yhdennen-toista Ludovikin terveiksi!"
Näistä sanoista Villon hämmästyi sitä enemmin, kun ne ranskaksi olivat lausutut.
Kuulla äidinkieltänsä puhuttavan, kun on kaukana syntymämaastaan, tuo odottamaton ilo koski suoraan runoilijan sydämmeen. Sen lisäksi, olihan aikomus juoda hänen suojelijansa, hänen kuninkaansa, juuri sen muistoksi, jota hän rakasti ja ymmärsi niin hyvin.
Ehdottoman ihastuksen vallassa, hän astui äkkiä näiden luo, kantaen korkealla maljaansa: