— "Tätini", Kilian sanoi, "armas tätini, sallikaa minun edes syleillä teitä."
— "Kernaasti, poikani; vaan te'e se pian; kahdeksaan päivään en ole rahtuakaan nukkunut."
— "Menkäämme pois, sisareni", nuori mies sanoi molemmille tytöille.
"Siirtykäämme täältä, että hän saa edes vähän aikaa levähtää."
— "Ei se hullumpaa olisi, poikani; mutta muista vaan, ett'et aivan kauan juttele morsiamesi kanssa. Kymmenen minuuttia, ei enempää. Hedwigin täytyy olla minun sijassani keskustelu-huoneessa, apteekissa, vähän joka paikassa. Magdalenalla taas on kangaskamari ja liinapeso. Tiedäthän, tyttäreni, että on mentävä pyykille."
Se oli etenkin veli Starck, josta Hedwig ja Kilian puhelivat.
— "En tiedä minkätähden", Kilian sanoi, "vaan koko luottamukseni lepää hänessä. Jos me tulemme onnellisiksi, hänestä onnemme lähtee. Miksi? kuinka? en sitä voi aavistaakkaan. Jokin sen minulle vaan sanoo. Jos jään taistelukentälle, hän on sinua suojeleva."
Hedwig hänen keskeytti.
— "Voi! älä puhu semmoista, Kilian; kun ennustaa onnettomuutta, seuraa aina onnettomuus. Sinäkö kuolisit! voi! en sitten enää suojelusta kaipaisi, sillä minäkin kuolisin."
— "Hedwig!"
— "Onhan meidän määrä tulla yhdistetyiksi? Niin tulemmekin, joko täällä alhaalla, tai ylhäällä taivaassa."