Sitten äkkiä nostaen päätänsä ja teroittaen runoilijaan pienet harmaat silmänsä, jotka kiilsivät kuin kaksi kallista kiveä, hän kysyi:
— "Vaan miks'et minulle mitään puhu Campobasso'sta?"
— "Minun piti siihen juuri tuleman, sire, mutta huomaan Teidän
Majesteettinne jo tietävän…"
— "Kaikki, mitä on tapahtunut, mutta en, mitä hän sinulle salaa on sanonut."
— "Hän tahtoo itse puhutella Teidän Majesteettianne; hän pyytää sentähden turvauskirjettä, tullakseen vapaasti Lyon'iin."
— "Vai niin! Ja siinä kaikki? Eikö mitään, joka voisi antaa aavistusta hänen aikeistansa? Eikö sanaakaan kirjallisesti?"
— "Ei mitään muuta, kuin mitä jo mainitsin Teidän Majesteetillenne."
Kuningas silitti leukaansa mumisten:
— "Hän tahtoo tulla … no! Totta Jumaliste! tulkoon!"
Hän oli noussut ylös ja kiersi pari kertaa huoneen ympäri levottomilla, hätäisillä askeleilla. Sitten, näyttäen runoilijalle pöydän, jonka päällä oli valkoista paperia ja kirjoitusneuvot, hän sanoi: