— "Turmio sinulle … Burgundin herttua… Voi! niin … turmio! turmio!"
XX.
Tappelu.
François Villon oli majoitettuna erääsen telttaan, jossa häntä herttuan nimenomaisella käskyllä pidettiin vankina, tappelun päätöstä vartoomassa.
Hänen vieressään, kapealla kangasvuoteella, Fritz parka, jonka silmät ja hengitys enää olivat ainoana todistuksena, että hän eli.
Kalpea ruumis, jossa soilehti vielä, ikäänkuin sammuvassa kynttilässä, elon viimeinen jäännös. Sielu, jonka värisevät siivet jo aukenivat aloittaakseen lentoansa.
Troussecaille ei enää ollut siellä. Joku hämärä, levottoman vihan nostama aavistus oli runoilijalle sanonut, että Campobasso kenties olisi Fritz'in kostaja, ja oitis, huolimatta sen enempää sitä miettiä, hän oli antanut Ludovikin vahvistaman suojeluskirjeen Troussecaille'lle ja lähettänyt hänen Campobasso'n luo.
Vähän aikaa jälkeenpäin, eräs lääkäri tutki ja sitoi haavan. Mutta niin syvässä unenhoureessa haavoitettu makasi, ett'ei edes kivun tuskakaan häntä saanut hereille.
Saattaessaan tohtoria ulos, Villon oli saanut häneltä ainoastaan tämän vastauksen:
— "Tiede on voimaton tällaisissa tiloissa; Jumala yksin tekee ihmeitä!"