Mieleltään yhä enemmin synkistyen, Villon asettui istumaan nuorukaisen vuoteen viereen.
Tämän uljaus ja onnettomuus näin nuorella iällä häntä syvästi liikuttivat. Hän mietti: "jos minulla olisi poika, se olisi tuossa iässä!" Ja, niinkuin isä, hän tätä hoiti ja holhosi.
Pimeä tuli aikaisin. Oli Helmikuun viimeinen päivä, sumuinen päivä. Yö milloin synkeä, milloin valoisa. Täysi kuu, mutta suuria pilviä taivaalla, jossa vaihetteli valoa ja varjoja, taivaansiniä ja smaragdi-harmaata, punertavaa hohdetta ja tähtiä.
Silloin tällöin, kun kuu tuli näkyviin, se oli veripunainen.
Punasiapa olivat tuletkin, jotka paloivat siellä täällä pitkin leirin koko laajuutta, ja joiden haaveellisessa valossa saatettiin eroittaa telttain liikkumattomia piirteitä, liehuvia lippuja, välkkyviä aseita ja sotamiehiä, joita kulki ja liikkui kuin aaveita. Kaikkialla naurua ja laulua. Herttuallisen teltan puolella jonkunlaisien pitojen iloista melua ja pauhinaa. Granson'in linnassa, jonka joka aukosta loisti valkeita, hoilausta ja mässäystä.
Vihdoin kaiken tämän tohinan keskellä tuulen vaikeroiminen noissa suurissa puissa, jotka näyttivät huokaavan niissä rippuvien ruumiiden painon alla.
Puoli-yön tienoilla haavoitettu heräsi.
— "Eikö Sveitsiläisiä kuulu?" hän kysyi.
— "Ei vielä", Villon vastasi.
— "He tulevat varmaan!" poika vakuutti; "unissani näin heidän kokoontuvan ja kuulen heidän lähestyvän!"