— "Rosembos on vaarassa", herttua huudahti. "Eteenpäin! älkäämme antako noille roistoille sitä kunniaa, että saisivat aloittaa tappelun."
Eräs ritari ylhäisellä muodolla seisoi hänen sivullansa.
Jonkunmoinen yhdennäköisyys vallitsi heidän välillänsä. Se oli
Burgundin Suur-Bâtardi.
— "Veljeni", tämä lausui herttualle, "kerran vielä pyydän teitä, varrotkaamme vihollista leirissämme. Siinä olemme voittamattomat."
— "Niin olemme aina!" herttua vastasi, "eikä meidän ollenkaan tarvitse olla niin varovaisia tämän inhoittavan moukka-lauman suhteen, jota vastaan meidänmoisien ritarien on häpeä taistella."
Sitten hän astui alas pienen hevosen selästä, jolla silloin ratsasti, meni telttaansa ja palasi vähän ajan päästä, aseisin puettuna kiireestä kantapäähän, päässä kultainen kypäri ja sen harjalla timantti-kruunu.
Talutettiinpa esiin harmaa oris, hänen sota-oriinsa. Hän nousi satulaan, heilutti suurta miekkaansa, kohotti kopeasti päätänsä, ja näin koko loistossaan ajoi täyttä nelistä ritaristonsa luo, joka kokoontui leirin edustalle.
— "Tuo on oikea ritari!" Villon sanoi. "Täytyisihän niiden, jotka häntä vastaan kestäisivät, olla Roland'eja, Amadis'eja…"
— "Tai vuorelaisia meidän tuntureilta!" Fritz lisäsi. "Saattepa nähdä heidän taistelevan. Mutta sanokaa, mitä tuolla ylhäällä, Vaux-Marcus'in linnassa tapahtuu?"
Tuskin runoilija oli ehtinyt kääntää silmänsä sinnepäin, niin hän huudahti: