Törmättiin yhteen eräällä ylängöllä, jonka partaalla seisoi luostari: Lance'n karthausilais-luostari. Sveitsiläiset ottivat asemansa sen viereen. Kun sitten alkoi kuulua sen muurien takaa munkkien laulua, jotka paraikaa pitivät messua, Sveitsin soturit pystyttivät maahan piikkinsä, lippunsa ja viirinsä ja laskeutuivat polvilleen viiniköynnöksien keskelle, joita mäen viimeisillä vieremillä kasvoi. Seuraten esi-isiensä vanhaa tapaa, he jättivät itsensä Jumalan haltuun.
Herttua joukkoineen saapui joutsenkantamalle. Nähdessään tämän hurskaan aseman, hänen ritarinsa pyrskähtivät suureen nauruun. Hän itsekin erehtyi ja huudahti:
— "Pyhän Yrjänän kautta! nuo lurjukset anovat meiltä armoa.
Tykkimiehet, tulta roistoille!"
Ensimäinen laukaus pamahti, peittäen savupilveen koko Burgundilaisen armeijan. Kuoleman sanansaattajat viilsivät vakoja Sveitsiläisten polvillaan oleviin riveihin. Monta kaatui, verissään ja silvottuna. Muut yhä vaan rukoustaan jatkoivat.
Äkkiä luostarin kello soi Kristuksen ruumiin kohoittamista.
Sveitsiläiset painuivat vieläkin alemmaksi.
Uudestaan kanuunat jyrähtivät heitä vastaan; uudestaan kivikuulat tekivät työtänsä, ja nuo harventuneet rivit aaltoilivat niinkuin laiho vihurin alla. Epäilys sai vähäksi aikaa vallan. Vaan eräs ääni, munkin, veli Starck'in ääni huudahti:
— "Rohkeutta! veljet, ja siunattu olkoon se, joka kaatuu! Hän hyödyttää meitä paljoa enemmin taivaassa rukouksillaan, kuin täällä alhaalla aseillansa."
Kaarlo Rohkea luuli jo voittaneensa. Mutta tuulenhenki hajoitti savun, ja nyt hän näki Sveitsiläiset jälleen pystyssä ja tulossa; messu oli päättynyt.
— "Eteenpäin!" herttua komensi ja kannusti ensimäisenä ratsunsa neliseen. Sveitsiläisten rivit seisahtuivat oitis, muodostaen pitkillä piikeillään kolme rautaan puettua pataljoonaa.
Niiden välissä heidän tykkinsä, jotka nyt vuorostaan alkoivat jyrähdellä, ja vähän väliä heidän liehuvaiset lippunsa, joita ympäröitsi pertuskat ja pitkät miekat.