— "Oi! olenpa epätoivossa oikein serkkuparkani tähden! Niin arvokas sukulainen! veljen vertainen! Ja minä olen saattanut iloita hänen onnettomuudestaan jumalattoman vihan villitsemänä. Pyhä neitsy Clery'ssä, oi armias rouva Embrun'issa, suokaa syntini anteeksi!"
Hän oli ottanut päästään tunnetun huopahattunsa, joka oli pyhäin kuvilla koristettu. Suudellen näitä järjestään mitä syvimmällä katumuksella, hän jatkoi:
— "Lohduttakaa häntä onnettomuudessaan, tuota serkku parkaa Burgundissa… Mutta, hänen oman etunsa vuoksi, laittakaa niin, ett'ei hän ikänä enää siitä nouse!"
Sen jälkeen, nojautuen tuttavasti Villon'iin, hän sanoi:
— "Kerroppas vielä! sivu-seikkoja! Sinä miekkoinen, joka tuon kaiken sait nähdä! Jaa! kyllä sinun palkitsen! Mitä haluat? pyydä… Mutta olethan vallan vaalea ja horjut."
— "Sire", runoilija vastasi, "minä pyydän teiltä ensin vähän lepoa.
Neljä-toista tuntia olen istunut hevosen selässä."
Ja nääntyen väsymyksestä, hän samassa vaipui kuninkaan jalkain juureen, joka oitis huudahti:
— "Pitäkää tarkkaa huolta hänestä. Jos hän tänä iltana herää, hän saa kunnian syödä iltaista meidän kanssamme; sillä iloiset iltaiset, totta Jumaliste, pidämmekin! Olivier, minä tahdon, että kutsutaan muutamia rehellisiä porvareita … ja muutamia maireita porvari-tyttöjä … muun muassa Gillonne ja Passe-Filon … sinä kuulet tahtoni!…"
Villon ei saanut kunniaa olla saapuvilla näissä kuninkaallisissa kemuissa. Niin suuri oli hänen heikkoutensa, että hän nukkui yhtäpäätä seuraavaan päivään asti.
Ludovik XI otti silloin oitis hänet vastaan, ja antoi hänen kertoa pari-kymmentä kertaa juttunsa.