Puolipäivän aikaan ilmoitettiin Renato, Lothringin herttua.
Villon ei voinut peittää hämmästystänsä.
— "Ahaa!" kuningas sanoi, "sinä tunnet hänen?"
— "Niin, sire. Vaan luulin ett'ei hän olisi Lyon'issa."
— "Hän vartosi minua äitinsä Jolanda rouvan kanssa. Hyviä ja uskollisia sukulaisia. Täytyy heitä auttaa."
Mutta se, mitä Ludovik XI ei sanonutkaan, oli että hän kuukautta ennen, Parisissa oli tämän saman avun heiltä kieltänyt, tai ainakin jättänyt toistaiseksi, — Ludovik XI ei luvannut mitään, pelätessään valloittajaa, joka silloin vielä oli mahtavuutensa kukkuloilla.
Herttua Renato astui sisään, kuusi nuorta miestä seurassa. Nämä kantoivat puvuissaan hänen värejänsä, punaista ja vaalean harmaata.
— "Vai niin!" kuningas sanoi, "onni on teille vihdoinkin taas alkanut hymyillä, serkkuni Lothringista?"
— "Voi! ei, sire, ei vielä; mutta hyvien Lothringilaisieni ystävyys ei minua milloinkaan ole jättänyt. Muutamia niistä asuu Lyon'issa; heidän poikansa ovat tulleet minun luokseni, aseenkantajiksi puettuina minulle palvelustaan tarjoomaan."
— "Sehän on kaunista ansaita niin suurta rakkautta… Toivotan siihen teille onnea, serkkuni. Mutta olittehan sairaana, sanottiin?"