Villon oli jo huomannut kalpeuden nuoren herttuan kasvoilla.
Käydessänsä, hän nojautui erään aseenkantajan olkapäätä vasten.
— "Sire", herttua vastasi, "oikeastaan vaan syvä surumielisyys minua vaivasi, olin jo vallan joutua epätoivoon … ja se on tauti, jota ei mikään paranna. Tänä aamuna uutiset Granson'ista vähän voimiani virkistivät, ja nyt olen tässä, teihin viimeistä kertaa vetoomassa."
— "Vai niin!" kuningas sanoi, "joko nyt… Äitinne varmaan teitä lähettää kostoa pyytämään?"
— "Ei, sire, vaan oikeutta."
— "Sen olette saava, serkkuni. En ole teitä unohtanut, luottakaa minuun. Vaan täytyy vielä vähäisen varrota, olla oikein varma voitosta … muutama päivä enää kärsimystä. Vahvistakaa voimianne, pian kyllä niitä jo tarvitsette. Rohkeutta sitä vastaan, sen tiedän, teillä on, onpa liiaksikin."
Renato Lothringilainen siirtyi jo poispäin, mutta huomasi äkkiä
Villon'in, joka häntä yhä silmillään oli seurannut.
He olivat tavanneet toisiansa vain kerran. Nuori herttua näytti hänen kuitenkin tuntevan, vaikka vain epäselvästi, ikäänkuin jonkun hämärän muiston kautta, jota hän vielä turhaan koki selvittää.
Hän tervehti runoilijaa kädellänsä, hymyili ja katosi.
Kuninkaan väijyvä silmä seurasi kaikkia; tämä viimeinen sivuseikka herätti oitis hänen huomionsa.
— "Ahaa! vai niin", hän sanoi runoilijalle, "teillä on siis jotakin yhteyttä keskenänne?"