* * * * *
— "Martti ystäväni", Villon sanoi Troussecaille'lle, "olen kuullut sinun usein uneksivan pientä mökkiä jollakin Pariisin viinimäellä vähäisen vuositulon kanssa, niin että voisit elää kunniallisena miehenä. Tässä, katsoppas … ota tämä kukkaro … ja ole onnellinen."
— "Entä sinä?"
— "Minä lähden."
— "Siinä tapauksessa en huoli! pidä itse rahasi."
— "Ota pois vaan, niinhän kuningaskin sanoi. Äläkä ole milläsikään, ystäväni. Kyllä me vielä toisemme tapaamme. Eletään hyvässä toivossa! Kyllähän kerran yhteen yhdymme!"
Turhaan Troussecaille vartosi.
François Villon ei tullut koskaan takaisin.
Kymmenen vuotta jälkeenpäin, kun Kaarlo VIII teki retkensä Italiaan, kulki Renato Lothringin herttua joukkoineen St. Bernhard'in yli ja Fridolin seurasi häntä aseenkantajana. Molemmat huomasivat silloin luostarissa erään munkin, joka vältti heidän silmäyksiänsä ja oli vallan ihmeellisesti runoilijan näköinen.
He alkoivat tiedustella. Se oli jumalisin ja kunnioitettavin mies koko luostarissa. He päättivät häntä puhutella.