— "Pyhän miehen majaan, vaikka se nyt oli asujatonna, tekivät ympäristön asukkaat yhä hurskaita vaelluksia. Kuusi vuotta myöhemmin toinen erakko asettui siihen ja kutsui muita kanssansa. Vihdoin kohosi luostari. Samoin kirkkokin. Sen päivän aattona, jona Kostnis'in pispan oli määrä vihkiä se, hän puoliyön aikana heräsi taivaalliseen soittoon. Kohta jälkeen kuului ääni, joka julisti huomispäivän vihkimisen tarpeettomaksi; ja samassa Jesus Kristus itse, kaikki pyhät ja enkelit seurassaan, suoritti tämän toimen. Säilyttääkseen näin suuren ihmetyön muistoa, paavi sitten julisti synnit anteeksi niille, jotka tekevät toivioretken mustan neitseen, Einsiedeln'in neitsy Maarian luo."
Kun novitio tarinansa päätti, saavuttiin luostarin edustalle. Se oli laaja, kolkko rakennus harmaasta kivestä, päällä suuri katto paksuista kuusenlaudoista ja hirsistä. Siellä täällä katolla raskaita kiviä, ett'ei tuuli kiskoisi pois koko tätä kalleutta.
Oikealla puolen kirkko, melkein kuin joku muinaisjäännös, ja suuri kultainen risti sen päällä. Vasemmalla puolen luostarin suuri holviportti, ja sen päällä musta pyhän neitseen kuva.
Fridolin väistyi syrjään antaakseen tietä vaeltajille. Sitten hän juuri kuin nämä astuivat hänen ohitsensa, huokasi kääntyen tietä kohden:
— "Siis hän ei vielä tänäänkään tule!"
— "Hänkö, jota vartootte?" Villon kysäsi.
— "Niin!" Fridolin melkein kuin ajatuksissaan vastasi, "niin, veli
Starck."
Runoilija säpsähti äkkiä. Se oli munkin nimi, jonka luo Ludovik XI hänen lähetti.
— "Veli Starck!" hän huudahti. "Hän ei siis ole enää täällä."
— "Valitettavasti ei."