"Minulla on toivottavasti kunnia käydä teitä tervehtimässä Bedfordissa, arvoisa herra, jollei teillä ole mitään sitä vastaan", sanoi majuri. "Joey B. ei tosin ole sellainen mies, joka tekisi paljon vierailuja, mutta herra Dombeyn nimi ei olekaan tavallinen. Olen kovin kiitollinen pikku ystävälleni siitä, että sain kunnian esitellä itseni."
Dombey vastasi hyvin armollisesti, ja kun majuri Bagstock oli taputtanut Paulin päätä ja sanonut Florencelle, että hänen silmänsä panisivat ennen pitkää nuorten miesten päät pyörälle — "ja vanhojen myöskin, jos vain viitsitte", lisäsi majuri hihittäen kovasti — työnsi hän kepillään liikkeelle nuoren Bitherstonen ja lähti hänen kanssaan pois jonkinlaista puolihölkkää.
Lupauksensa mukaan majuri kävi Dombeyn luona ja sitten Dombey, vilkaistuaan armeijan luetteloihin, majurin luona. Senjälkeen majuri kävi Dombeyn luona hänen kaupunkiasunnossaan ja ajoi senjälkeen Brightoniin samoissa vaunuissa Dombeyn kanssa. Lyhyesti sanoen, Dombey ja majuri sopeutuivat harvinaisen hyvin yhteen ja harvinaisen nopeasti. Dombey huomautti majurista sisarelleen, että hän ei ollut ainoastaan aito sotilaallinen henkilö, vaan jotakin enemmänkin, koska hän ihailtavasti käsitti sellaistenkin asiain merkityksen, jotka eivät kuuluneet hänen omaan alaansa.
Lopulta kutsui Dombey majurin päivällisille Bedfordiin, tultuaan taas kerran Brightoniin tervehtimään lapsia neiti Toxin ja rouva Chickin kanssa ja tavattuaan siellä majurin. Jo etukäteen Dombey lausui neiti Toxille monta kohteliaisuutta hänen naapurinsa ja tuttavansa vuoksi. Tuottamastaan sydämentykytyksestä huolimatta nämä viittaukset eivät suinkaan olleet vastenmielisiä neiti Toxille, koska ne tekivät hänet tavattoman mielenkiintoiseksi ja sallivat hänen tuon tuostakin esiintyä hajamielisenä, mitä hän ei ollenkaan koettanut salata. Majuri antoi hänelle yllin kyllin tilaisuutta ilmaista tätä mielenliikutusta, sillä hän valitteli päivällisen kuluessa yhtä mittaa sitä, että neiti Tox oli käynyt uskottomaksi hänelle ja Prinsessan aukiolle. Koska tällainen puhetapa tuntui kovin miellyttävän majuria, viihtyivät he kaikki hyvin.
Senvuoksi ei siis haitannut ollenkaan, että majuri otti hoitaakseen koko keskustelun ja osoitti siinä suhteessa yhtä suurta halua kuin pöydän monenlaisiin herkkuihinkin, joiden joukossa hänen voi sanoa suorastaan piehtaroineen, mikä ei suinkaan ollut hyväksi hänen punaiselle ja lihavalle olemukselleen. Koska Dombeyn tavallinen vaiteliaisuus ja pidättyväisyys mielihyvin taipui tällaiseen valtaamiseen, tunsi majuri esiintyvänsä tänään loistavasti, ja vilkkautensa näin yhä lisääntyessä hän keksi niin loppumattoman määrän uusia muunnoksia nimeensä, että hän oikein hämmästyi itsekin. Sanalla sanoen, he olivat kaikki hyvin tyytyväisiä. Majuria alettiin pitää ehtymättömän kekseliäänä seuraihmisenä, ja kun hän monien estelyjen jälkeen lähti pois myöhään illalla, lausui Dombey punastelevalle neiti Toxille taas kohteliaisuuksia hänen naapuristaan ja tuttavastaan.
Mutta paluumatkallaan hotelliinsa majuri lakkaamatta toisteli itsekseen ja itsestään: "Ovela, arvoisa ystäväni — ovela, hitonmoisen ovela!" Ja kortteerissaan hän istuutui nojatuoliin ja joutui äänettömän naurunpuuskan valtaan, jollainen sattui hänelle toisinaan ja näytti kammottavalta. Tällä kertaa se kesti niin kauan, että musta palvelija, joka katseli häntä vähän matkan päästä uskaltamatta kuitenkaan lähestyä, piti häntä jo kerran pari menneenä miehenä. Hänen koko olemuksensa, mutta etenkin hänen kasvonsa ja päänsä pullistuivat enemmän kuin koskaan ennen ja näyttivät mustaihoisen mielestä vain vellovalta siniväriltä. Vihdoin hänet valtasi raju yskänpuuska, ja kun se oli vähän helpottanut, huudahteli hän seuraavaan tapaan:
"Tosiaanko, arvoisa neiti, tosiaanko? Rouva Dombeyksiko, arvoisa neiti? Sitä en usko, neiti. Ei niin kauan kuin Joe B. voi panna siihen jonkin esteen. J.B. kostaa nyt teille. Bagstock ei ole vielä ihan mennyttä miestä. Neiti on ovela, mutta Josh on ovelampi. Vanhalla Joella on silmät auki — sepposen selällään!" Ei ollut epäilystäkään siitä, ettei viimeinen väite olisi tosi, vieläpä perin hirvittävässä määrässä, ja sellaisena se pysyikin melkein koko yön, jonka majuri enimmäkseen vietti samaan tapaan huudahtelemalla ja välillä taas yskimällä niin, että koko talo oli pelon vallassa.
Seuraavana päivänä, sunnuntaina, kun Dombey, rouva Chick ja neiti Tox istuivat aamiaispöydässä yhä ylistellen majuria, juoksi Florence sisään. Hänen kasvonsa hehkuivat, hänen silmänsä säteilivät iloisesti, ja hän huudahti:
"Isä, isä! Walter on täällä eikä tahdo tulla sisään."
"Kuka?" huusi Dombey. "Mitä hän tarkoittaa? Mikä nyt on?"