Dombey totteli, ojensi kätensä merkilliselle Cornelialle ja katseli häntä sivulta ujon uteliaasti heidän lähtiessään pois yhdessä. Sillä neidin silmälasit tekivät välkkyessään hänet niin salaperäisen näköiseksi, ettei Paul tiennyt minne hän katseli eikä ollut tosiaankaan varma siitäkään, oliko hänellä ollenkaan silmiä lasien takana.
Cornelia vei hänet ensiksi kouluhuoneeseen, joka oli käytävän perällä. Sinne päästiin kahdesta paksulla villakankaalla verhotusta ovesta, jotka vaimensivat poikien äänet. Siellä oli kahdeksan nuorta herraa henkisen väsymyksen eri asteilla, kaikki kovassa työssä ja hyvin vakavina. Tootsilla vanhimpana oppilaana oli oma pulpettinsa nurkassa. Paulin silmissä hän näytti siinä istuessaan komealta mieheltä ja kovin iäkkäältä.
Kandidaatti Feeder, joka istui toisen pikku pulpetin ääressä, oli keskeyttänyt Virgiliuksen lukemisen ja jauhatti sitä hitaasti neljälle nuorukaiselle. Muista neljästä kaksi paineli suonenvedontapaisesti otsaansa koettaen ratkaista matemaattisia ongelmia. Toinen, jonka kasvot pitkän itkemisen vuoksi muistuttivat likaista akkunaa, koetti puskea toivottoman pitkän numerorivin läpi ennen päivällistä. Toinen tuijotti tehtäväänsä kivettyneen tylsänä ja epätoivoisena — ja ilmeisesti hän oli ollut tuossa tilassa jo aamiaisesta lähtien.
Uuden pojan ilmestyminen ei tehnyt sellaista vaikutusta kuin olisi voinut odottaa. Kanditaatti Feeder (joka viileyden vuoksi ajeli tukkansa partaveitsellä, niin että hänen päälaellaan ei näkynyt muuta kuin pieniä harjaksia) ojensi hänelle luisevan kätensä ja sanoi olevansa iloinen nähdessään hänet — kuten Paulkin olisi hyvin mielellään sanonut, jos olisi voinut silloin olla edes vähänkään vilpitön. Sitten Paul Cornelian ohjaamana antoi kättä kandidaatti Feederin pulpetin vieressä istuville neljälle pojalle, senjälkeen niille kahdelle, jotka pulailivat ongelmien ratkaisemisessa ja olivat suorastaan kuumeessa, sitten sille pojalle, joka työskenteli runon oppimisessa ja oli musteen tahrima. Viimeksi hän tervehti tylsyyden tilaan vaipunutta nuorukaista, joka oli velton ja välinpitämättömän näköinen.
Kun Paul oli jo esitetty Tootsille, ei tämä tehnyt muuta kuin vain hihitti ja hengähti syvään, niinkuin hänen tapansa oli, ja sitten jatkoi äskeistä työskentelyään. Se ei ollut raskasta, sillä koska hän oli "suorittanut" niin paljon (useammassakin kuin yhdessä merkityksessä) ja — niinkuin jo aikaisemmin on mainittu — lakannut kukoistamasta elämänsä keväässä, oli hänellä erikoisoikeus noudattaa omaa menetelmäänsä opiskellessaan. Pääasiallisesti hän kirjoitteli itselleen huomattavien henkilöiden taholta pitkiä kirjeitä, joissa osoitteena oli "Herra P- Toots, Brighton, Sussex". Niitä hän sitten säilytteli huolellisesti pulpetissaan.
Kun nämä muodollisuudet oli suoritettu, vei Cornelia Paulin yläkertaan. Se kävi jokseenkin hitaasti, sillä Paulin oli pakko panna ensin molemmat jalkansa samalle portaalle, ennenkuin hän nousi seuraavalle. Mutta lopulta he pääsivät matkansa päähän. Siellä Cornelia näytti hänelle etummaisessa huoneessa, josta oli näköala kuohuvalle merelle, hyvin likellä akkunaa sievän pikku vuoteen, jossa oli valkeat verhot. Sen yläpuolelle oli seinään kiinnitetty pahvilappu, jossa näkyi pyörein kirjaimin — perusviivat hyvin paksut ja hiusviivat hyvin ohuet — Dombey. Samassa huoneessa oli kaksi muutakin pikku vuodetta, jotka oli samalla tavalla ilmoitettu kuuluviksi Briggs ja Tozer nimisille.
Juuri kun he jälleen palasivat alakerran käytävään, näki Paul sen heikkosilmäisen nuoren miehen, joka oli pahasti loukannut rouva Pipchiniä, tarttuvan äkkiä suureen rummunpalikkaan ja rupeavan sillä lyömään riippuvaa käsirumpua kuin olisi tullut hulluksi tai halunnut kostaa jollekulle. Mutta sensijaan että olisi saanut nuhteita tai lähetetty vankilaan, hän poistui esteettömästi, pidettyään tuollaista hirveää meteliä. Sitten Cornelia Blimber sanoi Dombeylle, että päivällinen oli valmis neljännestunnin kuluttua ja että hänen oli ehkä parasta mennä kouluhuoneeseen "ystäviensä" joukkoon.
Dombey astui kunnioittavasti suuren kellon luo, joka kyseli yhtä uteliaasti kuin ennenkin, mitä hänelle kuului, avasi kouluhuoneen oven raolleen ja hiipi sisään kuin eksynyt poika. Oven sulkeminen oli hänestä aika hankalaa. Hänen kaikki ystävänsä olivat hajallaan huoneessa lukuunottamatta tylsistynyttä, joka istui yhä liikkumatta. Feeder ojenteli jäseniään harmaassa vaipassaan kuin olisi kustannuksista välittämättä päättänyt repäistä hihat irti.
"Hiihaahuu!" huudahteli Feeder pudistaen itseään kuin työhevonen. "Voi hyväinen aika, hyväinen aika! Hiihaahuu!"
Paulia oikein peloitti Feederin haukotteleminen. Se suoritettiin niin suurenmoisen mittakaavan mukaan, ja Feeder oli niin kovin tosissaan. Kaikki pojatkin (Tootsia lukuunottamatta) näyttivät uupuneilta ja valmistautuivat päivälliselle; muutamat sitoivat uudelleen jäykkiä kaulahuivejaan, toiset pesivät käsiään tai harjasivat tukkaansa viereisessä huoneessa — sennäköisinä kuin eivät olisi siitä odottaneet paljoakaan huvia.