"Ja minä sinua, kultaseni!"
"Niin, senhän tiedän, Floy."
Paul ei puhunut siitä enempää, mutta istui koko illan hiljaa sisarensa vieressä, ja yöllä hän huusi omasta pikku huoneestaan, joka oli Florencen huoneen vieressä, kolme neljä kertaa rakastavansa häntä.
Siitä päivästä alkaen valmistautui Florence istumaan Paulin vieressä joka lauantai-iltapäivä ja kärsivällisesti auttamaan häntä seuraavan viikon työssä, mikäli he osasivat arvata sen etukäteen. Se ilahduttava ajatus, että sai tehdä juuri samaa työtä, jota Florence oli tehnyt hänen edellään, olisi jo sinänsä ollut Paulille yllykkeenä ryhtymään uutterasti lukuihin käsiksi, mutta kun ottaa huomioon kuorman kevennyksen, jonka tämä apu tuotti, on juuri ehkä sen ansioksi laskettava, ettei hän uupunut kuorman alle, jonka kelpo neiti Blimber oli sälyttänyt hänen selkäänsä.
Asia ei suinkaan ollut niin, että neiti Blimber olisi tahallaan ollut hänelle liian ankara tai että tohtori Blimber olisi tahtonut kohdella poikia liian ankarasti. Cornelia vain piti kiinni siitä uskosta, jossa hänet oli kasvatettu, ja tohtori jonkinlaisen käsitteiden hämmennyksen vallassa katseli poikia sellaisin silmin kuin he kaikki olisivat tohtoreita ja täysikasvuisina syntyneitä. Oppilaittensa lähimpien omaisten kiitoksen rohkaisemana ja heidän sokean turhamaisuutensa ja harkitsemattoman kiireensä yllyttämänä tohtori Blimber ei tietysti voinut huomata erehdystään tai kääntää pullistuneita purjeitaan toiseen suuntaan.
Samoin kävi Paulinkin. Kun tohtori Blimber sanoi hänen edistyvän aika lailla ja osoittavan hyviä luontaisia lahjoja, vaati Dombey entistä enemmän jouduttamaan hänen opintojaan. Kun tohtori Blimber taas Briggsistä ilmoitti, ettei hän edistynyt paljon eikä ollut luonnostaan lahjakas, vaati pojan isä hellittämättä ankaraa opetusta jatkettavaksi. Lyhyesti sanoen, kuinka korkea ja väärä lämpötila tohtorin ansarissa olikin, olivat kasvien omistajat aina valmiit tarttumaan kiinni palkeisiin ja lietsomaan tulta.
Sen vähän iloisuuden, mitä Paulilla ehkä alussa oli, hän menetti tietysti pian. Mutta kaiken sen hän säilytti, mikä hänen luonteessaan oli omituista ja varhaisvanhaa ja miettiväistä, ja eläessään oloissa, jotka olivat niin suosiollisia näiden ominaisuuksien kehittymiselle, hän kävi entistäänkin omituisemmaksi ja varhaisvanhemmaksi ja miettiväisemmäksi.
Ainoa erotus oli se, että hän säilytti luonteensa oman itsensä salaisuutena. Päivä päivältä hän muuttui yhä miettivämmäksi ja umpimielisemmäksi eikä pannut ainoaankaan henkilöön tohtorin talossa samantapaista uteliasta huomiota kuin aikoinaan rouva Pipchiniin. Hän oli mielellään yksin, ja niinä lyhyinä välihetkinä, jolloin hän ei ollut vaipunut lukuihinsa, ei häntä miellyttänyt mikään niin paljon kuin vaeltelu talossa yksikseen tai istuminen portailla kuuntelemassa eteisen suurta kelloa. Hän tunsi tarkoin kaikki talon seinäpaperit ja näki niiden kuvioissa sellaista, mitä ei kukaan muu huomannut. Hän keksi pieniä tiikereitä ja jalopeuroja juoksentelemassa makuuhuoneen seinillä ja kierosilmäisiä kasvoja vilkuilemassa lattiamaton kuvioissa ja ruuduissa.
Niin eleli yksinäinen lapsi kaikkien näiden kuvittelemainsa ilmiöiden keskellä, eikä kukaan häntä ymmärtänyt. Rouva Blimber piti häntä "kummallisena", ja toisinaan sanoivat palvelijat pikku Dombeyn "haaveilevan", mutta siinä oli kaikki.
Vain nuori Toots käsitti häntä hiukan, mutta ei kyennyt sitä ilmaisemaan. Käsitteiden laita on samoin kuin kummitusten (ainakin sen mukaan kuin yleensä ajatellaan kummituksia), että niille pitää puhua vähän ennenkuin ne selittävät olemuksensa lähemmin, ja Toots oli jo kauan sitten lakannut rasittamasta mieltään omintakeisilla kysymyksillä. Mahdollisesti kohosi hänen aivoistaan jonkinlaista sumua, joka olisi kehittynyt mahtavaksi hengeksi, jos se olisi voinut valautua johonkin muotoon, mutta se ei pystynyt siihen, vaan noudatti siinä määrin arabialaisessa sadussa mainitun savun esimerkkiä, että tuli näkyviin paksuna pilvenä ja jäi paikalleen leijailemaan. Siitä jäi kuitenkin pieni olio yksinäiselle rannikolle, ja Toots tuijotti siihen hellittämättä.