"— niin ettekö mieluummin kuolisi kuutamoisena yönä, jolloin taivas on oikein kirkas ja tuuli puhaltaa niinkuin viime yönä?"
Toots katseli epäröivän näköisenä Paulia ja sanoi päätänsä pudistaen, ettei hän sitä tiennyt.
"Ei tarvitse tuulla kovasti", jatkoi Paul, "vaan soida ilmassa samoin kuin laineet soivat näkinkengissä. Oli kaunis yö. Kun olin kuunnellut kauan aikaa laineitten kohinaa, nousin makuulta ja katselin ulos akkunasta. Silloin näin veneen tuolla täydessä kuuvalossa, purjeveneen."
Lapsi katseli Tootsiin niin kiinteästi ja puheli niin vakavasti, että toinen tunsi velvollisuudekseen sanoa jotakin veneestä ja virkkoi: "Salakuljettajia." Mutta puolueettomasti muistettuaan, että kaikella on kaksi puolta, hän lisäsi: "Tai tullivartijoita."
"Purjevene", toisti Paul, "täydessä kuuvalossa. Purje kuin käsivarsi, puhdasta hopeaa. Se poistui kauas, ja mitä luulette sen näyttäneen tekevän heiluessaan aalloilla?"
"Kaatuvan kumoon", sanoi Toots.
"Se näytti viittaavan", virkkoi lapsi, "viittaavan minua tulemaan! —
Tuolla hän on! Tuolla hän on!"
Toots oli melkein suunniltaan pelosta kuullessaan tämän äkillisen huudahduksen äskeisen jälkeen ja huusi: "Kuka?"
"Sisareni Florence!" vastasi Paul. "Hän katselee ylös tänne ja heiluttaa kättään. Hän näkee minut — hän näkee minut! Hyvää yötä, Florence, hyvää yötä, hyvää yötä."
Hänen nopea siirtymisensä rajattoman ilon valtaan, kun hän seisoi siinä akkunan ääressä lähettäen lentosuukkoja ja taputtaen käsiään, ja kirkkauden häipyminen hänen piirteistään Florencen kadotessa näkyvistä, jolloin hänen pikku kasvoilleen jäi alistuva surumielisyys, olivat niin silmäänpistävät, ettei Tootskaan voinut olla niitä huomaamatta. Heidän puhelunsa keskeytyi juuri silloin, sillä viemisille tuli rouva Pipchin, joka tavallisesti ilmestyi mustassa puvussaan Paulia tervehtimään juuri ennen hämärän tuloa kerran pari viikossa, mutta alulle pantu keskustelu oli vaikuttanut niin tuntuvasti Tootsin mieleen, että hän vaihdettuaan tavalliset tervehdykset palasi pari kertaa kysymään rouva Pipchiniltä, mitä hänelle kuului. Tätä piti pikavihainen vanha rouva harkitusti keksittynä ja kauan suunniteltuna loukkauksena, joka oli kypsytetty alakerrassa asustavan heikkosilmäisen miehen pirullisissa aivoissa. Mainittua nuorta miestä vastaan hän tekikin nimenomaisen valituksen tohtori Blimberille vielä samana iltana. Tohtori ilmoitti asianomaiselle heti, että jos hän kerrankaan vielä käyttäytyisi samoin, olisi pakko erottaa hänet toimestaan.