Kun illat nyt olivat pitemmät, hiipi Paul joka ilta akkunansa ääreen odottaakseen Florencea, joka käveli määräaikana edestakaisin, kunnes näki Paulin. Heidän molemminpuolinen tervehdyksensä oli auringonvalon välähdys Paulin jokapäiväisessä elämässä. Usein pimeän tultua käveli toinenkin olento yksinään tohtorin talon edustalla. Harvoin hän enää tuli lauantaisin tapaamaan. Hän ei voinut kestää sitä. Hän tuli mieluummin tuntemattomana katselemaan ylös niihin akkunoihin, joiden takana hänen poikansa valmistautui mieheksi. Hän odotti ja katseli ja suunnitteli ja toivoi.
Voi, jospa hän olisi voinut nähdä samoin kuin toiset hennon, laihan pojan ylhäällä katselemassa aaltoja ja pilviä hämärissä vakavin silmin ja nojautumassa yksinäisen häkkinsä akkunaan lintujen lentäessä ohi, ikäänkuin olisi tahtonut itsekin lähteä lentämään pois kilpaa niiden kanssa!
KOLMASTOISTA LUKU
Liikeasioita
Dombeyn liikehuoneiston pihan varrella oli vanhoista ajoista lähtien ollut hedelmäkojuja, joissa kuljeskelevat myyjät ja myyjättäret tarjosivat kymmenen ja viiden välillä kaupaksi myös tohveleita, taskukirjoja, sieniä, koirien kaulaketjuja, Windsorin saippuaa ja välillä jonkin lintukoiran tai öljymaalauksen.
Lintukoira joutui aina tänne, kun pidettiin silmällä läheistä arvopaperipörssiä, missä on vallalla urheiluharrastus (tavallisesti alkuna vedonlyönti uusista hatuista). Muita kauppatavaroita tarjottiin suurelle yleisölle, mutta ei koskaan Dombeylle. Kun hän ilmestyi, vetäytyivät myyjät kunnioittavasti syrjään. Tohvelien, koirien ja kaulaketjujen tärkein kauppias — joka piti itseään julkisena henkilönä ja jonka muotokuva oli kiinnitetty erään taiteilijan ovelle Cheapsidessa — nosti etusormensa hattunsa reunalle Dombeyn sivuuttaessa hänet. Jollei portinvartija ollut lähtenyt jollekin asialle, juoksi hän aina palvelushaluisesti edeltä avaamaan Dombeyn liikkeen oven mahdollisimman leveälle ja pitämään sitä avoinna hattu kädessä siihen asti, kunnes Dombey oli astunut sisään.
Sisällä olivat konttoristit myös yhtä kunnioittavia käytöksessään. Dombeyn mennessä etumaisen konttorihuoneen läpi vallitsi siellä juhlallinen hiljaisuus. Liikkeen pilkkakirveskin oli hetkisen vaiti samoin kuin hänen takanaan rivissä riippuvat nahkaiset palosangot. Laimeassa ja haalistuneessa hämärässä, joka siivilöityi akkunoiden läpi ja jätti tumman varjon laudoitukselle, näkyivät kirjat ja paperit ja niiden yli kumartuneet olennot ahkerina ja vakavina ja tuntuivat olevan ulkomaailmasta yhtä eristetyt kuin jos olisivat kokoontuneet merenpohjalle. Silloin olisi perällä häämöittävä pieni kassaholvi, jossa aina paloi varjostettu lamppu, voinut esittää näihin syvyyden salaisuuksiin punaisella silmällään tuijottavan merihirviön luolaa.
Kun Perch, lähetti, jolla oli lepopaikkana pieni koroke kuin pöytäkellolla, näki Dombeyn tulevan sisään tai paremminkin tunsi hänen tulevan (sillä tavallisesti hän vaistomaisesti tunsi isäntänsä lähestymisen), kiiruhti hän Dombeyn huoneeseen, kohensi tulta, kaivoi uusia hiiliä laatikosta, ripusti sanomalehden kuivamaan tuliristikolle, siirsi tuolin ja suojuksen oikealle paikalleen, ja kääntyi ympäri samalla hetkellä, jolloin Dombey astui sisään, otti vastaan hänen päällystakkinsa ja hattunsa ja ripusti ne naulaan. Sitten Perch otti sanomalehden, käänsi sitä kerran pari käsissään tulen edessä ja laski sen kunnioittavasti Dombeyn viereen pöydälle. Niin vähän oli Perchillä halua kieltäytyä olemasta nöyrä viimeiseen asteeseen saakka, että jos hän olisi voinut laskeutua Dombeyn jalkoihin tai puhutella häntä jollakin sellaisella arvonimellä kuin kalifi Harunal-Rashidia, olisi hän ollut vieläkin tyytyväisempi.
Mutta koska tämä kunnianosoitus olisi ollut uudistusta ja kokeilua, tyytyi Perch ilmaisemaan käytöksellään niin hyvin kuin osasi: "Sinä olet silmäini valo, sieluni henkäisy, uskollisen Perchin valtias." Tämän epätäydellisen onnellisuuden virkistämänä hän sulki oven hiljaa, poistui varpaillaan ja jätti mahtavan isäntänsä yksin huoneeseen. Siellä tuijottivat Dombeyhin lyijypuitteisen kaariakkunan läpi rumat savuhatut ja talojen takaseinät ja etenkin erään ensi kerroksessa olevan suuren parturiliikkeen akkuna, jossa vahakuva, aamulla kaljuna kuin turkkilainen, mutta kello yhdentoista jälkeen päivällä varustettuna tuuhealla tukalla ja parralla kristittyjen viimeisimmän kuosin mukaan, aina näytti hänelle takaraivoaan.
Dombeyn ja tavallisen maailman välillä — mikäli hän joutui sen kanssa tekemisiin ulomman konttorihuoneen välityksellä, johon Dombeyn läsnäolon hänen omassa huoneessaan voi sanoa vaikuttaneen hillitsevästi tai viilentävästi — oli kaksi astetta alaspäin mennessä. Carker omassa huoneessaan oli yksi aste, Morfin omassa huoneessaan toinen. Kummallakin näistä herroista oli hallussaan oma pieni kamarinsa, johon päästiin samasta käytävästä kuin Dombeynkin huoneeseen. Carkerilla suurvisiirinä oli se huone, joka oli lähinnä sulttaania; Morfinilla alempiarvoisena virkamiehenä se huone, joka oli lähinnä konttoristeja.