Viimeksimainittu mies oli iloisennäköinen, ruskeasilmäinen vanhapoika, yläruumis vakavaan mustaan puettu, sääret taas pippurin- ja suolanvärisiin housuihin. Hänen mustassa tukassaan oli siellä täällä harmaita täpliä, ikäänkuin ajan askeleet olisivat niihin sattuneet, ja hänen poskipartansa oli jo valkea. Hän tunsi suurta kunnioitusta Dombeytä kohtaan, jolle myös osoitti asiaankuuluvaa arvonantoa, mutta kun hän itse oli hyväntuulinen eikä koskaan oikein hyvin viihtynyt Dombeyn juhlallisessa seurassa, ei hänessä koskaan herännyt kateutta niiden monien neuvottelujen vuoksi, joita Carker sai pitää Dombeyn kanssa, vaan oli salaa mielissäänkin siitä, että hänellä oli täytettävänään sellaisia velvollisuuksia, jotka harvoin soivat hänelle tilaisuuden joutua moisen kunnianosoituksen esineeksi. Hän oli suuri soitonharrastaja omalla tavallaan, liikeajan jälkeen, ja tunsi isällistä kiintymystä selloviuluaan kohtaan. Se tuotiin kerran viikossa Islingtonista, hänen asuntopaikastaan, erääseen Englannin pankin läheiseen klubihuoneistoon, jossa joka keskiviikkoilta yksityinen seurue esitti kiduttavia ja sietämättömiä kvartetteja.
Carker oli kahdeksanneljättä tai neljänkymmenen vuoden ikäinen herra, jolla oli kukoistava kasvojen väri ja kaksi niin täydellisen eheää ja loistavaa hammasriviä, että niiden säännöllisyys ja valkeus oikein tuskastutti. Mahdotonta oli olla huomaamatta niitä, sillä hän näytti niitä aina puhuessaan, ja hänen kasvoillaan oli niin leveä hymy (joka tosin vain harvoin ulottui hänen suutaan laajemmalle), että siinä oli jotakin kissan virnistyksen tapaista. Hän käytti jäykkää valkeaa kaulaliinaa päämiehensä esimerkin mukaan ja piti takkinsa nappeja aina kiinni kaulaan asti ja tiukkaa pukua.
Hänen käytöksensä Dombeytä kohtaan oli tarkoin harkittua ja täydellisesti ilmaistua, toisaalta tuttavallista, toisaalta kuitenkin sen suunnattoman juovan säilyttämistä, joka erotti heidät toisistaan. "Herra Dombey, teidän asemassanne olevan miehen ja minunkaltaiseni välillä ei ole minkäänlaista liiketoimiin soveltuvaa palvelevaisuuden osoitusta, jota pitäisin riittävänä. Sanon teille suoraan, herra Dombey, etten sitä yritäkään. Tunnen olevani kykenemätön tyydyttämään omaa mieltäni, ja taivas tietää, herra Dombey, että te tulette ilman sitä toimeen." Jos hän olisi pitänyt näitä sanoja aina mukanaan pahville painettuina ja takkinsa rintaan kiinnitettyinä Dombeyn nähtäviksi, ei hän olisi voinut selvemmin ilmaista kantaansa.
Sellainen oli konttoripäällikkö Carker. Toinen Carker, niin sanottu Carker nuorempi, Walterin ystävä, oli hänen veljensä, pari kolme vuotta vanhempi, mutta paljon jäljessä hänestä asemansa puolesta. Nuoremman veljen paikka oli virkaportaitten yläpäässä ja vanhemman niiden juurella. Vanhempi veli ei koskaan kohonnut askeltakaan tai nostanut jalkaansakaan pyrkiäkseen ylöspäin. Nuoret miehet sivuuttivat hänet ja kiipesivät yhä, mutta hän pysyi aina alhaalla. Hän tyytyi täydellisesti vähäpätöiseen asemaansa, ei koskaan valittanut eikä varmaankaan toivonut siitä pääsevänsä.
"Kuinka voitte tänä aamuna?" kysyi konttoripäällikkö Carker astuessaan äsken saapuneen Dombeyn huoneeseen eräänä päivänä kädessään nippu papereita.
"Kiitos, entä te, Carker?" vastasi Dombey nousten tuolistaan ja asettuen seisomaan selin tulisijaan. "Onko teillä siinä jotakin minulle?"
"Tuskin luulen olevan syytä vaivata teitä", selitti Carker, selaillen kädessään olevia papereita. "Teillähän on toimikunnan kokous tänään kello kolme."
"Ja toinen neljännestä vailla neljä", lisäsi Dombey.
"Unohtanetteko te koskaan mitään!" huudahti Carker. "Jos Paul-herra perii teidän muistinne, tulee hänestä hankala jäsen liikkeeseen. Yksi sellainen riittää."
"Teillähän on itsellännekin hyvä muisti", huomautti Dom "Oi, minullako?" vastasi konttoripäällikkö. "Sehän on minunkaltaiseni miehen ainoa pääoma."