Dombey ei näyttänyt vähemmän mahtavalta tai tyytyväiseltä nojatessaan uunia vasten, katsellessaan kiireestä kantapäähän apulaistaan, joka ei tietenkään huomannut sitä. Carkerin puvun jäykkyys ja sirous ja määrätty annos julkeutta, joko luontaista tai läheisen esikuvan mukaan matkittua, lisäsi tuntuvasti hänen nöyryytensä vaikutusta. Hän näytti mieheltä, joka rimpuilisi nujertavaa mahtia vastaan, jos suinkin jaksaisi, mutta oli kokonaan lannistunut Dombeyn suuruudesta ja ylemmyydestä.
"Onko Morfin täällä?" kysyi Dombey lyhyen vaitiolon jälkeen, jonka aikana Carker oli selaillut papereita ja mutissut itsekseen yksityisiä sanoja niiden sisällyksestä.
"Kyllä hän on täällä", vastasi Carker kohottaen katseensa ja samalla hymyillen mahdollisimman leveästi. "Morfin on täällä ja hyräilee sävelten katkelmia, kaiketi eilisestä kvartetti-illastaan — niinkuin olen luullut kuulevani välillämme olevan seinän läpi. Hän saa minut sillä ihan vimmastumaan. Toivoisinpa hänen polttavan ilotulituksena selloviulunsa ja nuottivihkonsa."
"Ette taida kunnioittaa ketään, Carker", virkkoi Dombey.
"Enkö?" kysyi Carker näyttäen taaskin hampaansa vetämällä suunsa leveään kissamaiseen hymyyn. "No niin, en luullakseni monia ihmisiä. En ole varma muista kuin yhdestä", mutisi hän ikäänkuin olisi vain ajatellut ääneen.
Vaarallinen ominaisuus, jos se oli tosi, eikä suinkaan vähemmän vaarallinen, jos se oli teeskennelty. Mutta Dombey tuskin näytti niin ajattelevan seisoessaan yhä selin uuniin täyteen pituuteensa ojentuneena, katsellen lähintä apumiestään arvokkaasti ja tyynesti, mihin näytti sisältyvän tavallista voimakkaampi oman mahtavuuden tunto.
"Morfinista puhuttaessa", jatkoi Carker, ottaen erään paperin esille toisten joukosta, "muistan hänen ilmoittaneen, että muuan konttoristi on kuollut Barbadosin asioimistossa, ja ehdottavan varattavaksi paikan hänen seuraajalleen Pojassa ja Perillisessä, joka purjehtii täältä noin kuukauden kuluttua. Teille kai on yhdentekevää, kuka sinne lähtee? Meillä ei ole täällä sopivaa."
Dombey pudisti päätänsä äärimmäisen kylmäkiskoisesti.
"Se ei ole mikään erinomainen toimi", huomautti Carker ottaen käteensä kynän, jolla merkitsi jonkin sanan paperin takasivulle. "Hän voisi antaa sen jonkin soitannollisen ystävänsä orvolle veljenpojalle. Ehkä se lopettaisi hänen viulunsoittonsa, jos hänellä olisi siihen suuntaan taipumusta. Kuka siellä on? Sisään!"
"Suokaa anteeksi, herra Carker. En tietänyt teidän olevan täällä", sanoi Walter ilmestyen kädessään muutamia vastasaapuneita avaamattomia kirjeitä. "Herra Carker nuorempi —"