"Sitten toinen kohta, kapteeni Cuttle. Mielipahakseni on minun sanottava, etten ole herra Dombeyn suosiossa. Olen aina koettanut tehdä parastani ja tehnytkin, mutta hän ei pidä minusta. Hän ei ehkä voi mitään sille, kenestä hän pitää, kenestä ei, enkä häntä siitä moitikaan. Se vain on varmaa, että hän ei pidä minusta. Hän ei lähetä minua uuteen toimeen siksi, että se on hyvä, eikä edes viitsi kuvaillakaan sitä paremmaksi kuin se on, ja minä epäilen suuresti, että se ei koskaan auta minua ylenemään liikkeessä — jollei se ehkä päinvastoin työnnä minua iäksi syrjään, pois näkyvistä. Mutta älkäämme puhuko tästä mitään enolle, kapteeni Cuttle, vaan kuvailkaamme se mm edulliseksi ja lupaavaksi kuin suinkin osaamme. Kun kerron teille todellisen asianlaidan, teen sen vain siksi, että minulla olisi täällä kotona joku ystävä, joka tuntisi tilanteeni oikein, jos joskus tarjoutuisi tilaisuus käden ojentamiseen minulle."
"Walter poikaseni", vastasi kapteeni, "Solomonin sananlaskuista löydät seuraavat sanat: 'Älköön meiltä koskaan puuttuko ystävää hädässä eikä pulloa hänelle antaaksemme!' Kun löydät ne, paina ne mieleesi."
Kapteeni ojensi sitten kätensä Walterille niin vilpittömän ja uskollisen näköisenä, että se ilmaisi enemmän kuin mitkään sanat. Samalla hän toisti: "Kun löydät ne, paina ne mieleesi" (sillä hän oli ylpeä tuon kehoituksen täsmällisyydestä ja sopivaisuudesta).
"Kapteeni Cuttle", sanoi Walter tarttuen kapteenin ojentamaan suunnattomaan kouraan molemmilla käsillään, joihin se tuskin mahtui, "Sol-enon jälkeen rakastan teitä enimmin. Olen varma siitä, että maan päällä ei ole ketään, johon voisin turvallisemmin luottaa. Mitä tulee lähtööni Englannista, en sitä sure. Miksi huolehtisinkaan siitä! Jos olisin vapaa etsimään omaa onneani — jos olisin vapaa lähtemään matkalle tavallisena merimiehenä — jos olisin vapaa retkeilemään omalla vastuullani maailman etäisimpään kolkkaan — niin lähtisin ilomielin. Olisin mielelläni lähtenyt jo vuosia sitten ja koettanut onneani, mitä tahansa olisi tullut. Mutta se olisi vastoin enoni tahtoa ja vastoin niitä suunnitelmia, joita hän on tehnyt minua varten, niin ettei siitä voi olla puhettakaan. Mutta nyt käsitän, kapteeni Cuttle, että olen kaiken aikaa vähän erehtynyt ja että mitä tulee toiveisiin asemani parantamisesta, en ole nyt laisinkaan paremmalla kannalla kuin ensin ruvetessani Dombey ja Pojan palvelukseen — ehkä päinvastoin vähän huonommalla, sillä mahdollisesti oltiin silloin ystävällisiä minua kohtaan."
"Käänny takaisin, Whittington", mutisi lohduton kapteeni katseltuaan
Walteria jonkin aikaa.
"Niin", sanoi Walter nauraen, "ja pelkäänpä, että hän saa kääntyä oikein monta kertaa, kapteeni Cuttle, ennenkuin sellaista onnea koskaan enää saa kuin hänen kohdalleen sattui. En sano tätä valittaakseni", lisäsi hän vilkkaalla, tarmokkaalla tavallaan. "Minulla ei ole mitään valittamista. Minusta on pidetty huolta. Voin elää. Kun lähden enoni luota, jätän hänet teidän haltuunne, kapteeni Cuttle, enkä voisi jättää häntä parempaan hoitoon. En ole kertonut teille asiaa siksi, että olisin epätoivoissani, vaan saadakseni teidät uskomaan, etten voi valita paikkaani Dombey ja Pojan liikkeessä, vaan että minun on mentävä, minne lähetetään, ja otettava vastaan, mitä minulle tarjotaan. Enolleni on parempi, että minut lähetetään pois, sillä herra Dombey on hänelle arvokas ystävä, kuten hän on osoittanutkin. Olen varma siitä, ettei hän muutu vähäarvoisemmaksi senjälkeen, kun minä en enää ole siellä herättämässä joka päivä hänen vastenmielisyyttään. Siis eläköön Länsi-Intia, kapteeni Cuttle! Kuinka taas kuuluvatkaan ne säkeet, joita merimiehet laulavat?
"Päin, poiat, Barbadosin satamaa,
hurraa ja hoi!
Jää, poiat, taakse jo Englannin maa,
hurraa ja hoi!"
Nyt yhtyi kapteeni täyttä kurkkua kuoroon:
"Hei, hurraa ja hoi, hurraa ja hoi!"
Loppusanat kantautuivat erään vastapäätä asuvan vilkkaan, vaillinaisesti raittiin laivurin korviin, joka heti hypähti pystyyn vuoteestaan, työnsi akkunan auki ja yhtyi kadun poikki lauluun niin kovalla äänellä kuin suinkin jaksoi, saaden aikaan komean vaikutuksen. Kun hänen oli mahdoton venyttää loppuääntä enää pitemmälle, karjui hän hirvittävällä äänellä "ohoi!" mikä oli tarkoitettu osittain ystävälliseksi tervehdykseksi osittain ilmaisemaan, että hän ei ollut laisinkaan hengästynyt. Sitten hän sulki akkunan ja meni taas nukkumaan.