"Minä lähden nyt heti kävelylle", virkkoi Walter, "jotten olisi tiellä, kapteeni Cuttle".
"Tee oikein pitkä kierros, poikaseni!" huusi kapteeni hänen jälkeensä.
Walter heilutti kättään myöntymisen merkiksi ja lähti tiehensä.
Hänellä ei ollut mitään varmaa päämäärää. Hän aikoi vain lähteä maaseudulle päin, missä saisi miettiä rauhallisesti pian alkavaa tuntematonta tulevaisuutta ja levähtää jonkin puun juurella. Hän ei tietänyt parempaa paikkaa kuin Hampsteadin läheiset vainiot eikä mukavampaa tietä kuin sen, joka sivuutti Dombeyn talon.
Hänen mennessään sen ohi ja vilkaistessaan ylös synkkään julkisivuun se oli yhtä juhlallisen ja pimeän näköinen kuin koskaan ennen. Kaikki akkunakaihtimet oli vedetty alas, mutta yläakkunat olivat auki, ja niiden verhoja heilutteleva suloinen tuulenhenki oli ainoa elonmerkki koko talon ulkoasussa. Walter käveli hiljaa ohitse ja oli iloinen päästyään talon tai parin päähän siitä.
Sitten hän katsahti taakseen, tuntien tuota paikkaa kohtaan samaa harrastusta kuin Florencen monta vuotta sitten sattuneen eksymisen jälkeen, ja vilkaisi erittäinkin yläakkunoihin. Samassa saapuivat oven eteen vaunut, ja niistä astui maahan komea mustiin puettu herra, jolla oli raskaat kellonvitjat, ja meni sisään. Kun Walter jälkeenpäin muisteli tätä herraa ja hänen ajoneuvojaan yhdessä, ei hän epäillytkään sitä, että se oli ollut lääkäri. Hän mietiskeli itsekseen, kuka siellä oli sairaana, mutta ei saanut sitä selville, ennenkuin oli kävellyt hyvän matkaa.
Vaikka hän ajatteli omia asioitaan, liittyi niihin myös yhä se, mitä Dombeyn talo toi mieleen, sillä hänestä oli hauskaa kuvitella, että ehkä tulisi sellainen aika, jolloin se kaunis lapsi, joka oli hänen vanha ystävänsä ja oli aina ollut niin kiitollinen hänelle ja niin iloinen nähdessään hänet senjälkeen, herättäisi veljensä harrastusta häntä kohtaan ja siten vaikuttaisi jotakin hänen hyväkseen. Hänestä tuntui mieluiselta luulotella näin käyvän — tällä hetkellä enemmän siksi, että sai kuvitella Florencen yhä muistelevan häntä kuin minkään maallisen edun vuoksi, jonka saattoi ajatella saavuttavansa. Mutta toinen ja järkevämpi ääni kuiskasi hänelle, että jos hän itse olisi vielä silloin elossa merten takana ja unohdettuna, olisi Florence naimisissa rikkaana, ylpeänä ja onnellisena. Eikä ollut mitään syytä uskoa, että Florence muistelisi häntä niin muuttuneissa oloissa sen enempää kuin jotakin entistä leikkikaluansa. Ei, ei niinkään paljon.
Mutta Walter ihannoi kuitenkin niin suuresti sitä lasta, jonka oli tavannut harhailemassa kaduilla, ja kuvitteli häneen niin ehdottomasti kuuluvan tuona iltana ilmenneen viattoman ja vilpittömän kiitollisuuden, että punastui itsekseen kuin olisi ollut jonkin herjausjutun sepustaja olettaessaan, että Florence voisi joskus muuttua ylpeäksi. Toiselta puolen olivat hänen mietteensä niin haaveellista lajia, että tuskin tuntui vähemmän herjaavalta ajatella Florencea täysikasvuisena naisena, jonakin muuna kuin samana teeskentelemättömänä, lempeänä, suloisena pikku olentona, jollainen hän oli ollut rouva Brownin käsissä. Sanalla sanoen, Walter huomasi olevan järjetöntä ruveta ollenkaan kuvittelemaan Florencea toisenlaiseksi. Siksi hän ei voinut tehdä mitään parempaa kuin säilyttää hänen kuvansa mielessään kalliina, saavuttamattomana, muuttumattomana ja epämääräisenä — epämääräisenä kaikessa muussa paitsi siinä, että se tuotti hänelle iloa ja pidätti häntä kuin enkelin käsi kaikesta alhaisesta.
Sinä päivänä Walter teki pitkän kierroksen maalle, kuunnellen lintujen viserrystä, sunnuntaikelloja ja kaupungin etäistä kohinaa, hengittäen suloisia tuoksuja, vilkaisten välistä hämärään taivaanrantaan, jonka takana oli hänen matkansa päämäärä, ja katsellen ympäröivää vihannuutta ja kotoista maisemaa. Mutta tuskin kertaakaan tuli hänen mieleensä selvää kuvaa edes siitä, että hän lähtisi pois. Hän näytti lykkäävän kaiken ajattelemisen tunnista tuntiin ja minuutista minuuttiin, samalla kun hänen mietteensä harhailivat kaiken aikaa asiasta toiseen.
Walter oli jättänyt vainiot taakseen ja käveli ajatuksiinsa vaipuneena kotiin päin, kun kuuli erään miehen huutavan ja naisen äänen mainitsevan häntä nimeltä. Kääntyessään hämmästyneenä katsomaan sinne päin hän näki, että päinvastaiseen suuntaan ajavat vuokravaunut olivat pysähtyneet vähän matkan päähän, että ajuri katseli taaksepäin istuimellaan ja teki hänelle merkkejä ruoskallaan ja että vaunuissa istuva nuori nainen kurottautui ulos akkunasta ja viittasi hänelle tavattoman tarmokkaasti. Juostessaan kutsujia kohti hän huomasi, että nuori nainen oli neiti Nipper ja että tämä oli tavattomasti kiihkoissaan. H
"Staggsin puutarhat, herra Walter!" huudahti neiti Nipper, "voi, olkaa niin hyvä!" 4