Vaistomaisesti Susan Nipper teki nyt samoin. Sillä välin Toots, joka oli tullut hänen jäljessään yläkertaan tietämättömänä herättämästään vaikutuksesta, ilmoitti saapumisensa koputtamalla ovelle ja astui ripeästi sisään.
"Hyvää päivää, neiti Dombey", virkkoi hän. "Kuinka jaksatte — minä itse voin oikein hyvin, kiitos. Mitä teille kuuluu?"
Toots, jota hyväluontoisempia olentoja maailmassa on vain vähän, vaikka mahdollisesti joku älykkäämpi, oli työläästi keksinyt tämän pitkän puheen, toivoen siten keventävänsä Florencen ja omaakin mieltään. Mutta huomattuaan tuhlanneensa koko varastonsa ajattelemattomalla tavalla, ennenkuin oli istuutunutkaan tai Florence virkkanut sanaakaan, vieläpä ennenkuin oli kunnolleen päässyt sisään ovestakaan, hän piti sopivana aloittaa uudelleen.
"Hyvää päivää, neiti Dombey. Minä voin oikein hyvin, kiitos. Mitä teille kuuluu?"
Florence ojensi hänelle kätensä ja sanoi voivansa hyvin.
"Minulle kuuluu oikein hyvää", jatkoi Toots istuutuen. "Tosiaankin oikein hyvää. En muista koskaan voineeni niin hyvin kuin nyt, kiitos", lisäsi hän mietittyään vähän aikaa.
"Olitte hyvin ystävällinen kun tulitte", huomautti Florence ottaen taas esille käsityönsä. "Minusta on kovin hauskaa nähdä — teitä."
Toots nauraa hihitti vastaukseksi. Ajatellen sitten, että se ehkä tuntuisi liian iloiselta, hän korjasi asian huokauksella. Sitten hänen mieleensä tuli, että se ehkä tuntuisi liian surumieliseltä, ja niin hän taas paransi esiintymistään hihityksellä. Mutta kumpainenkaan vastaustapa ei täydelleen tyydyttänyt häntä, joten hän vihdoin hengähti syvään.
"Olitte kovin ystävällinen rakkaalle veljelleni", sanoi Florence noudattaen omaa luontaista vaistoaan auttaakseen toista pulasta. "Hän puhui minulle usein teistä."
"No, sehän ei merkitse mitään", sanoi Toots nopeasti. "Nyt on lämmin, eikö ole?"