"En häntä tavatakseni", huomautti Walter, "vaikka onkin varmaa, että olisin voinut tavata hänet, jos olisin kysynyt, sillä herra Dombey on poissa kaupungista, mutta lausuakseni jäähyväiset Susanille. Minä näet luulin uskaltavani niin tehdä nykyoloissa ja muistaessani, milloin olin nähnyt neiti Dombeyn viimeksi."
"Niin, poikani, niin", vastasi eno koettaen vapautua äskeisestä hajamielisyydestään.
"Minä tapasinkin hänet", jatkoi Walter, "nimittäin Susanin, ja kerroin hänelle lähteväni huomenna matkalle. Ja samalla sanoin, eno, että sinä olit pitänyt neiti Dombeystä siitä illasta alkaen, jolloin hän oli täällä, ja aina toivonut, että hän menestyisi ja tulisi onnelliseksi, ja että olisit aina ylpeä ja iloinen voidessasi tehdä hänelle pienimmänkin palveluksen. Minun näet mielestäni sopi niin sanoa lähtöhetkellä. Etkö sinäkin ole samaa mieltä?"
"Kyllä, poikani, kyllä."
"Ja lisäsin", jatkoi Walter, "että jos hän — Susan nimittäin — voisi joskus ilmoittaa sinulle joko itse tai rouva Richardsin kautta tai kenen muun avulla tahansa, joka menisi tästä ohitse, että neiti Dombey on hyvässä voinnissa, tuntuisi se sinusta hyvin ystävälliseltä, ja sinä kirjoittaisit siitä minulle, ja minäkin olisin siitä hyvin kiitollinen. No niin, usko pois, eno", lisäsi Walter, "että tuskin ollenkaan nukuin viime yönä ajatellessani sitä vierailua, enkä voinut päästä selville, oliko minun tehtävä niin vai ei. Ja kuitenkin olen varma, että minua kehoitti siihen vilpitön tunne ja että olisin ollut kovin onneton jälkeenpäin, jollen olisi siellä käynyt."
Hänen rehellinen äänensä ja käytöksensä vahvistivat hänen sanansa ja takasivat niiden suoruuden.
"Niin että jos joskus tapaat hänet", virkkoi Walter, "tarkoitan nyt neiti Dombeyta — ja kuka tietää, ehkä sinä tapaatkin! — niin kerro hänelle, kuinka suuri minun myötätuntoni häntä kohtaan on, kuinka paljon ajattelin häntä täällä ollessani, kuinka puhuin hänestä kyyneleet silmissä, eno, tänä viimeisenä iltana ennen lähtöäni. Kerro hänelle, että sanoin aina muistavani hänen ystävällisen käytöksensä, hänen kauniit kasvonsa, hänen suloisen luonteensa, joka on paras kaikesta. Ja koska en ottanut näitä naisen tai nuoren neidon jaloista, vaan pienen viattoman lapsen", jatkoi Walter, "niin sano hänelle, eno, että minä pidin nämä kengät — hän kyllä muistaa, kuinka usein ne silloin putosivat — ja vein ne mukanani muistoksi."
Juuri tällä hetkellä niitä kannettiin ulos ovesta eräässä Walterin matkalaukussa. Muuan kantaja, joka kuljetti hänen matkalaukkujaan tavararattailla satamaan lastattaviksi Pojan ja Perillisen kannelle, oli ottanut ne haltuunsa ja lykkäsi niitä juuri pois tunteettoman merikadetin editse, ennenkuin niiden omistaja oli kunnollisesti lakannut puhumasta.
Mutta saattoipa puolustaakin merimiehen kylmäkiskoisuutta sitä aarretta kohtaan, jota juuri oltiin viemässä. Sillä samalla hetkellä ilmestyivät hänen näköpiiriinsä ja hänen hämmästyneiden ja ammollaan olevien silmiensä ulottuville Florence ja Susan Nipper. Edellinen katseli merikadetin kasvoihin puolittain arasti ja sai osakseen puisen silmäniskun koko hehkun.
Sitten he astuivat myymälään, vieläpä sisään takahuoneen ovesta, ennenkuin heitä huomasi kukaan muu kuin merikadetti. Eikä Walter, joka seisoi selin oveen, olisi silloinkaan tiennyt mitään heidän tulostaan, jollei olisi nähnyt enonsa hypähtävän tuoliltaan ja melkein kompastuvan toiseen.