"Niin kasvanut", virkkoi Sol-ukko. "Niin komea! Eikä kuitenkaan muuttunut! Ihan samanlainen!"
"Tosiaanko!" sanoi Florence.
"Kyllä, kyllä!" vastasi Sol hieroen käsiään hitaasti ja arvostellen asiaa puoliääneen, kun miettivä ilme häntä tarkastelevissa kirkkaissa silmissä kiinnitti hänen huomiotaan. "Niin, tuo sama ilme oli nuoremmissakin kasvoissa!"
"Te muistatte minut", sanoi Florence hymyillen, "vaikka olin silloin niin pikkuinen".
"Rakas nuori neiti", vastasi Solomon Gills, "kuinka voisin unohtaa, kun olen niin usein ajatellut teitä ja kuullut teistä senjälkeen! Niin, vieläpä samalla hetkellä, jolloin tulitte sisään, puheli Walter teistä ja jätti minulle muutamia teitä koskevia tehtäviä ja —"
"Niinkö?" sanoi Florence. "Kiitos, Walter. Oi, kiitos, Walter! Pelkäsin sinun lähtevän matkalle muistamatta minua juuri ollenkaan", ja taas hän ojensi Walterille pienen kätensä niin avomielisesti ja luottavasti, että Walter piti sitä muutamia hetkiä omassaan malttamatta päästää sitä irti.
Eikä Walter kuitenkaan pitänyt sitä niin kuin olisi pitänyt sitä aikaisemmin, eikä sen kosketus herättänyt niitä hänen poika-ikänsä unelmia, jotka olivat vielä hiljattainkin leijailleet hänen silmäinsä edessä ja saaneet hänet ymmälle epäselville ja hajallisine muotoineen. Florencen viehättävän olemuksen puhtaus ja viattomuus, hänen täydellinen luotttamuksensa ja se peittelemätön kunnioitus Walteria kohtaan, joka ilmeni syvällä hänen uskollisissa silmissään ja loisti hänen kauniilla kasvoillaan niitä varjostavan hymyn lävitse — voi, se oli liian surullista hymyä näyttääkseen keveältä! — kaikki tuo ei sopinut yhteen unelmien romanttisuuden kanssa. Ne palauttivat hänen ajatuksiinsa sen pikku kuolinvuoteen, jonka ääressä hän oli nähnyt Florencen istuvan hoitajana, ja sen rakkauden, jota pikku veli oli tuntenut Florencea kohtaan. Tuollaisten mielikuvien siivillä näytti tyttö kohoavan paljon korkeammalle kuin hänen hyödyttömät haaveensa, kirkkaampaan ja kuulaampaan ilmaan.
"Minä — minä kai saan sanoa teitä 'Walterin enoksi', herra Gills?" kysyi Florence ukolta. "Sallitteko?"
"Rakas pikku neiti", huudahti Sol-ukko. "Sallinko! Hyväinen aika!"
"Me olemme aina tunteneet teidät sillä nimellä ja puhuneet teistä", virkkoi Florence katsellen ympärilleen ja huoahtaen hiljaa. "Sievä vanha huone! Ihan samanlainen! Kuinka hyvin sen muistan!"