Susan Nipper alkoi pureskella hattunsa nauhaa toiselta kohdalta ja nyökkäili kattoakkunaa kohti ilmaistakseen siten hyväksymisensä äskeisille sanoille.
"Mutta, Walter", virkkoi Florence, "erään asian haluaisin sanoa sinulle, ennenkuin lähdet pois, ja sinun pitää sanoa minua Florenceksi etkä saa puhua niinkuin vieraalle".
"Niinkuin vieraalle", vastasi Walter. "Ei. En voisi niin puhua. Siitä ainakin olen varma, etten voisi tuntea vierastavani."
"Niin, mutta se ei riitä, enkä minä sitä tarkoita. Sillä, Walter", lisäsi Florence puhjeten kyyneliin, "hän piti sinusta kovin paljon ja sanoi ennen kuolemaansa olevansa kiintynyt sinuun ja pyysi: 'Muista Walteria!' ja jos tahdot olla veljeni, kun hän on poissa eikä minulla ole ketään maan päällä, olen koko ikäni sinun sisaresi ja ajattelen sinua veljenäni, missä sitten lienemmekin! Sen minä halusin sanoa, hyvä Walter, mutta en osaa sanoa niinkuin tahtoisin, sillä sydämeni on niin täynnä."
Ja sydän tulvillaan ja suloisessa luonnollisuudessaan Florence ojensi hänelle molemmat kätensä. Walter tarttui niihin, kumartui ja kosketti kyyneleisiä kasvoja, jotka eivät väistyneet, eivät kääntyneet pois eivätkä edes punastuneet, vaan katsoivat häneen luottavaisina ja uskollisina. Tällä lyhyellä hetkellä hävisi pieninkin epäilyksen ja levottomuuden varjo Walterin sielusta. Hänestä tuntui kuin hän olisi vastannut tytön viattomaan pyyntöön pikku Paul-vainajan vuoteen vieressä ja sitoutunut niin juhlallisen todistajan läsnäollessa maanpakolaisena vaalimaan ja suojelemaan Florencen kuvaakin veljellisellä kunnioituksella, säilyttämään tytön vilpittömän luottamuksen turmeltumattomana ja pitämään itseään halpamaisena, jos ohimennenkään päästäisi mieleensä ajatuksen, jota ei ollut Florencen omassa rinnassa silloin, kun tämä liitto tehtiin.
Susan Nipper, joka oli tämän toimituksen aikana pureskellut molempia hatunnauhojaan ja kattoakkunalle kaikessa salaisuudessa ilmaissut voimakkaan liikutuksensa, vaihtoi nyt puheenaihetta kysymällä, kuka halusi maitoa ja kuka sokeria teehensä, ja saatuaan vastauksen kultakin rupesi kaatamaan teetä kuppeihin. He istuutuivat kaikki tuttavallisesti pikku pöydän ääreen ja nauttivat teetä nuoren neidin toimeliaan ylivalvonnan alaisina. Florencen läsnäolo takahuoneessa loi seinällä olevaan fregatinkuvaankin kirkkaamman valaistuksen.
Puoli tuntia aikaisemmin olisi Walter tuskin henkensä kaupalla maininnut Florencea nimeltä. Mutta nyt, kun tyttö oli sitä pyytänyt, hän teki niin ja ajatteli Florencen sielläoloa ilman sitä salaista epäilyä, että olisi ollut parempi, jollei hän olisi tullutkaan. Hän saattoi tyynesti ajatella, kuinka kaunis Florence oli, kuinka täynnä lupauksia, millaisen kodin joku onnellinen mies kerran saisi sellaisen olennon rinnalla. Hän saattoi ylpein mielin ajatella omaa sijaansa tuossa sydämessä ja hän teki lujan päätöksen, että jollei hän voisikaan sitä ansaita — sillä se tuntui olevan liian korkealla — niin ainakin hän koettaisi elää niin, ettei tulisi vähemmän ansiokkaaksi.
Varmaankin oli jokin hyvä hengetär leijaillut Susan Nipperin käsien ympärillä hänen valmistaessaan teetä, tuoden sen rauhan, joka vallitsi takahuoneessa tämän keskustelun aikana. Ja jokin vastakkainen henki oli varmaankin leijaillut Sol-ukon kellon osoittimilla ja kuljettanut niitä eteenpäin nopeammin kuin fregatti koskaan oli kiitänyt tuulen viemänä. Kuinka lieneekään ollut, joka tapauksessa odottivat vierailijoita lähistöllä rauhallisessa kadunkulmassa ajoneuvot. Ja kun sattumalta kysyttiin neuvoa kellolta, selitti se niin ehdottomasti vaunujen jo kauan odottaneen, ettei siitä ollut pienintäkään epäilystä, varsinkaan kun niin luotettava todistaja sitä väitti. Vaikka Sol-ukko olisi ollut hirtettävänä oman kellonsa mukaan, ei hän olisi mitenkään myöntänyt, että hänen kellonsa edisti sekunnin murto-osaakaan.
Hyvästellessä Florence toisti ukolle pääkohdittain kaikki, mitä oli aikaisemmin sanonut, ja kehoitti häntä pysymään sopimuksessa. Ukko talutti hänet hellästi puisen merikadetin jalkojen juureen ja jätti hänet siinä Walterin huostaan, joka seisoi valmiina saattamaan hänet ja Susan Nipperin vaunuihin.
"Walter", virkkoi Florence matkalla, "minua peloitti kysyä sinulta sitä enosi läsnäollessa. Luuletko viipyväsi poissa hyvin kauan?"