"En tosiaankaan tiedä", vastasi Walter. "Pelkäänpä niin käyvän. Herra
Dombey luullakseni ainakin tarkoitti sitä määrätessään minut sinne."
"Onko se suosionosoitus, Walter?" kysyi Florence hetkisen epäröityään ja katsellen huolestuneena hänen kasvoihinsa.
"Se määräyskö?" sanoi Walter.
"Niin."
Walter olisi antanut mitä tahansa voidakseen vastata siihen myöntävästi, mutta hänen kasvonsa vastasivat, ennenkuin hänen huulensa ennättivät, ja Florence oli liian tarkkaavainen ollakseen ymmärtämättä hänen ilmeensä merkitystä.
"Pelkäänpä, että sinä tuskin olet ollut isän suosiossa", virkkoi hän ujosti.
"Eihän ole mitään syytä, jonka vuoksi olisin ollut", vastasi Walter hymyillen.
"Eikö mitään syytä, Walter!"
"Ei ollut mitään syytä", selitti Walter ymmärtäen hänen tarkoituksensa, "Liikkeessä toimii suuri joukko apulaisia. Herra Dombeyn ja minun kaltaiseni nuorukaisen välillä on leveä kuilu. Jos täytän velvollisuuteni, teen, mitä minun pitääkin, enkä tee enempää kuin kukaan muukaan."
Olikohan Florencessa ehkä hänen itsensä tietämättä herännyt hämäränä ja epämääräisenä jokin epäluulo äskettäin, kun hän yöllä oli mennyt tapaamaan isäänsä: että näet Walterin satunnainen myötätunto häntä kohtaan ja heidän varhainen tutustumisensa olisivat voineet olla syynä isän vastenmielisyyteen ja epäsuosioon? Saattoiko Walter sen tietää tai välähtikö hänen mieleensä ajatus, että Florence mietti sitä tällä hetkellä? Ei kumpikaan heistä vihjannut siihen. Ei kumpikaan heistä puhunut vähään aikaan mitään. Susan, joka käveli Walterin toisella puolella, katseli heitä molempia terävästi, ja joka tapauksessa hänen ajatuksensa kulkivat varmoina siihen suuntaan.