"Niin luulen. Kaikki sanovat niin."
"Serkkusi Feenix on siihen silmittömästi ihastunut, Edith", virkkoi hänen äitinsä sohvaltaan.
Tytär käänsi kaunista päätään vähän ja kohautti kulmakarvojaan hiuksenleveyden verran, ikäänkuin hänen Feenix-serkkunsa olisi se olento, johon tarvitsi kiinnittää vähimmän huomiota. Sitten hän taas katsoi Dombeyta.
"Toivon hyvän makuni nimessä, että olen väsynyt tähän seutuun", virkkoi hän.
"Onhan teillä melkein syytäkin siihen, arvoisa rouva", vastasi Dombey vilkaisten niihin moniin maisemaluonnoksiin, joista hän oli jo tuntenut muutamia seudun näköaloiksi ja joita oli paljon siellä täällä huoneessa, "jos nämä kauniit piirrokset ovat teidän työtänne".
Edith Granger ei vastannut hänelle mitään, vaan istui ylpeän kauniina, ihan häikäisevänä.
"Onko asia niin?" kysyi Dombey. "Ovatko ne teidän tekemiänne?"
"Ovat."
"Ja te soitatte myös, niinkuin jo tiedän."
"Kyllä."