"Ja laulatte?"
"Laulan."
Hän vastasi kaikkiin näihin kysymyksiin omituisen vastahakoisesti ja niin huomattavan uhkamielisesti itseään kohtaan, että se antoi määrätyn leiman hänen kauneudelleen. Mutta hän ei ollut hämillään, vaan hallitsi itseään täydellisesti. Hän ei myöskään näyttänyt haluavan välttää keskustelua, sillä hän käänsi kasvonsa vieraaseensa päin, vieläpä teki niin uudelleenkin, kun toinen istui ääneti.
"Teillä on ainakin monta keinoa ikävän torjumiseksi", sanoi Dombey.
"Mikä niiden vaikutus lieneekin, tunnette te ne nyt kaikki. Minulla ei ole muita taitoja."
"Uskallanko pyytää saada tutustua niihin kaikkiin?" kysyi
Dombey juhlallisen kohteliaasti, laskien erään maisemaluonnoksen kädestään ja viitaten harppuun.
"Kyllä, jos haluatte."
Edith nousi samassa seisomaan, astui äitinsä sohvan ohitse ja loi häneen ylpeän katseen, joka kesti vain silmänräpäyksen, mutta joka sisälsi (jos vain joku olisi voinut sen nähdä) kokonaisen tunnetulvan. Samalla hän hymyili omituisella tavallaan ja meni ulos huoneesta.
Majuri, joka oli tällä välin syrjäytetty, oli työntänyt pienen pöydän Kleopatran eteen ja istuutui pelaamaan pikettiä hänen kanssaan. Dombey, joka ei osannut sitä peliä, alkoi katsella heitä opikseen, kunnes Edith tulisi takaisin.