"Saamme toivoakseni kuulla soittoa, herra Dombey", virkkoi Kleopatra.
"Rouva Granger on ystävällisesti luvannut sitä", vastasi Dombey.
"Voi, se on kovin hauskaa. — Onko nyt teidän vuoronne, majuri?"
"Ei, hyvä rouva", vastasi majuri. "En kykene enää mihinkään."
"Te raakalainen", vastasi rouva Skewton, "ja minun pelini on menetetty.
— Te pidätte soitosta, herra Dombey?"
"Tavattomasti", kuului vastaus.
"Niin. Se on hyvin hauskaa", virkkoi Kleopatra vilkaisten kortteihinsa. "Niin paljon sydäntä siinä on — epämääräisiä muistoja entisistä olomuodoista — ja kaikesta sellaisesta — mikä on niin peräti viehättävää. Tiedättekö mitä", jatkoi hän teeskentelevästi hymyillen ja käänsi sotamiehen, joka oli tullut esille ylösalaisin, "jos jokin voisi houkutella minua lopettamaan elämäni, niin ei muu kuin uteliaisuus saada selville, mikä sen tarkoitus oikein on. On tosiaankin olemassa niin monta houkuttelevaa salaisuutta, jotka ovat meiltä kätkössä. Majuri, nyt on teidän vuoronne."
Majuri pelasi, ja Dombey, joka katseli heitä oppiakseen, olisi pian ollut peräti sekaisin, jos olisi todenteolla kiinnittänyt huomionsa peliin, mutta hän ajatteli vain, milloin Edith taas ilmestyisi.
Edith tulikin vihdoin ja istuutui harppunsa ääreen. Dombey nousi seisomaan hänen viereensä kuunnellakseen. Hän ei paljon ymmärtänyt soitosta eikä tuntenut nyt kajahtelevaa säveltä, mutta hän näki, kuinka Edith kumartui harppunsa ylitse, ja ja ehkä hän kuuli soittimesta vielä joitakin omia kaukaisia säveliä, jotka kesyttivät rautatien hirviötä ja vaimensivat sen leppymättömyyttä.
Kleopatralla oli tosiaankin tarkka katse pikettipelissä. Se välkkyi kuin linnunsilmä eikä kiintynyt peliin, vaan tunkeutui huoneen toisesta reunasta toiseen ja viivähti harpussa, soittajassa, kuuntelijassa, kaikessa.