Lopetettuaan soittonsa ylpeä kaunotar nousi seisaalle ja ottaen Dombeyn kiitokset ja kohteliaisuudet vastaan samalla lailla kuin ennenkin meni pianon ääreen ja alkoi melkein heti laulaa.
Edith Granger, mikä muu laulu tahansa, mutta ei tuota! Edith Granger, sinä olet hyvin kaunis ja näppäilysi on loistava, äänesi syvä ja sointuva, mutta ei tuota laulua, jonka Dombeyn laiminlyöty tytär lauloi velivainajalleen!
Voi, Dombey ei tunne sitä säveltä. Ja jos hän tuntisikin, niin mikä
Edith Grangerin laulu pehmittäisi tuota kovaa miestä! Nuku, yksinäinen
Florence, nuku! Olkoot unesi rauhalliset, vaikka yö on pimennyt ja
pilviä kokoontuu, uhaten purkautua raesateeksi!
KAHDESKOLMATTA LUKU
Carkerin pikku tehtävä
Konttoripäällikkö Carker istui kirjoituspöytänsä ääressä sileänä ja sulavana kuten ainakin, lukien kirjeitä, jotka oli jätetty hänen avattavikseen, ja merkitsi niihin tavantakaa muistiinpanoja ja huomautuksia, joita niiden sisällys vaati.
Sitten hän kokosi ne pikku ryhmiin jaettaviksi kauppaliikkeen eri osastoihin. Posti oli ollut hyvin runsas sinä aamuna, ja Carkerilla oli paljon työtä.
Sellaisessa puuhassa olevan miehen menettely — hän kun pysähtyi katselemaan kädessään olevaa paperinippua, jakoi sen — eri ryhmiin, otti toisen nipun ja tutki sen sisältöä kulmakarvat rypyssä ja huulet tiukalla, vuoroin jakaen ja lajitellen ja miettien — muistutti omituisesti kortinpeluuta. Carkerin ilme sopi hyvinkin tähän mielikuvaan. Hän näytti huolellisesti miettivän peliään, tajuavan täydellisesti sen vahvat ja heikot kohdat, järjestelevän mielessään kortit sitä mukaa kuin ne tulivat hänen eteensä, tuntevan tarkoin, mitä hyötyä niistä oli, mitä niiltä puuttui ja mihin ne pystyivät. Hän huomasi tarkasti, mitä toisilla pelaajilla oli käsissään, mutta ei koskaan ilmaissut, mitä hänellä itsellään oli.
Kirjeet olivat erikielisiä, mutta Carker luki ne kaikki. Jos Dombey ja Pojan kirje vaihdossa olisi ollut jotakin, mitä hän ei olisi osannut lukea, olisi pakasta puuttunut kortti. Hän luki melkein yhdellä katseella ja vertasi kirjeitä ja asioita toisiinsa jatkaessaan työtään, pannen kirjeet perätysten kunkin omaan ryhmäänsä — samoin kuin pelaaja katselee pöydälle heitettyä korttia ja pitää mielessään sen merkitystä senkin jälkeen kun se on hävinnyt näkyvistä. Vähän liian viisaana pelitoveriksi ja kerrassaan liian viisaana vastustajaksi Carker istui siinä, kattoakkunan lävitse tulevien auringonsäteitten langetessa häneen vinosti, ja pelasi yksin.
Ja vaikkei kissansukuisten eläinten, villien paremmin kuin kesyjenkään, vaistoihin kuulu pelata kortteja, teki johtaja Carker kiireestä kantapäähän asti kissamaisen vaikutuksen istuessaan siinä kesäisen valon ja lämmön kaistaleessa, joka paistoi hänen pöydälleen ja lattialle, ikäänkuin ne olisivat koukerteleva aurinkokello ja hän itse sen ainoa numero. Hänen tukkansa ja poskipartansa, jotka tavallisestikin olivat laimean väriset, näyttivät nyt entistäkin haalistuneemmilta voimakkaassa auringonvalossa ja muistuttivat kilpikonnan väristä kissankarvaa. Hänen kyntensä olivat pitkät ja sirosti leikatut ja teroitetut. Hän tunsi vaistomaista vastenmielisyyttä jokaista likatahraa kohtaan, mikä sai hänet toisinaan katselemaan putoavia pölyhiukkasia ja pyyhkimään ne pois sileältä valkealta kädeltään ja kiiltävältä paidanrinnaltaan. Sellaisena istui johtaja Carker, ovelana, terävähampaisena, pehmeäjalkaisena, tarkkasilmäisenä, sulavakielisenä, julmasydämisenä, siistinä ulkomuodoltaan, lujana ja kärsivällisenä työssään kuin hiirenkolossa odottaen.