"Minä en puhu hänelle mitään sinusta. Me emme koskaan puhele sinusta.
Kerran vuodessa, syntymäpäivänäsi, Harriet virkkaa: 'Muistelkaamme
Jamesia nimeltä ja toivokaamme hänelle onnea', mutta muuta emme puhu."
"Ole niin hyvä ja sano se siis itsellesi", vastasi toinen. "Et voi toistaa sitä liian usein painaaksesi mieleesi, että sinun on varottava puhumasta siitä asiasta minulle. Minä en tunne ketään Harriet Carkeria. Sellaista henkilöä ei ole olemassa. Sinulla mahdollisesti on sisar; pidä hänestä niin paljon kuin tahdot. Minulla ei ole sisarta."
Johtaja Carker otti taas kirjeen käteensä ja viittasi sillä pilkallisen kohteliaasti ovelle. Hän avasi sen veljensä mennessä ulos ja katseli synkästi hänen jälkeensä hänen poistuttuaan näkyvistä. Sitten hän taas kääntyi nojatuolissaan ja alkoi huolellisesti lukea kirjettä.
Se oli hänen mahtavalta isännältään Dombeylta ja päivätty Leamingtonissa. Vaikka Carker luki kaikki muut kirjeet nopeasti, käsitteli hän tätä hitaasti ja harkitsi eri sanoja, paljastaen samalla kaikki hampaansa. Silmäiltyään sen yhteen kertaan lävitse hän käänsi sen taas toisin päin ja poimi sieltä muutamia lauseita. "Vaihtelu on ollut minulle hyvin terveellinen, enkä tunne vielä halua määrätä paluupäivääni." "Minä toivon, Carker, että tulette kerran tänne tervehtimään minua ja ilmoitatte minulle henkilökohtaisesti, kuinka asiat luistavat." "Unohdin puhua teille nuoresta Gaysta. Jollei hän ole lähtenyt Pojalla ja Perillisellä tai jos Poika ja Perillinen vielä on satamassa, niin määrätkää jokin toinen nuorukainen ja pidättäkää Gay toistaiseksi Cityssä. En ole vielä tehnyt varmaa päätöstä."
"Sepä sattui pahasti!" virkkoi johtaja Carker, levittäen suunsa, "sillä hän on nyt jo kaukana".
Yhä kiinnitti tuo lause, joka oli jälkikirjoituksessa, hänen huomiotaan ja sai hänen hampaansa pysymään näkyvissä.
"Muistaakseni mainitsi hyvä ystäväni kapteeni Cuttle jotakin kehumisesta tuon päivän vanavedessä. Vahinko, että poika on niin kaukana!"
Hän taivutti kirjeen jälleen kokoon ja hypisteli sitä, sovitellen sitä pitkittäin ja poikittain pöydälle seisomaan ja käännellen sitä joka puolelle — käsitellen ehkä ajatuksissaan samoin sen sisällystä — kun lähetti Perch koputti hiljaa ovelle, tuli sisään varpaillaan, kumarrellen joka askelella, ikäänkuin hänen elämänsä ilona olisi kumarrella, ja laski muutamia papereita pöydälle.
"Haluaisitteko ehkä jatkaa työtänne?" kysyi Perch hieroen käsiään ja taivuttaen päänsä nöyrästi toiselle puolelle kuin tuntien olevansa henkilö, joka ei saanut pitää sitä pystyssä sellaisen miehen läsnäollessa, vaan tahtoisi pitää päätänsä mahdollisimman vähän tiellä.
"Kuka kysyy minua?"