"Heti, herra Carker. Mutta suokaa anteeksi, hänen ulkomuotonsa on kovin raaka."
"Ei se haittaa. Jos hän on siellä, tuokaa hänet sisään. Puhuttelen kohta herra Gillsiä. Pyytäkää häntä odottamaan."
Perch kumarsi ja sulkien oven niin tarkoin ja huolellisesti kuin aikoisi olla palaamatta viikkokauteen meni pihalle varpusten joukkoon. Hänen lähdettyään Carker asettui, mieliasentoonsa tulisijan eteen ja jäi siihen seisomaan, katsellen ovelle. Siinä hän muistutti erikoisesti väijyksissä olevaa kissaa, hymyillessään niin, että hammasten koko ylärivi loisti näkyvissä.
Ei kestänyt kauan, ennenkuin Perch palasi takanaan pari raskaita saappaita, jotka kolistelivat pitkin käytävää. Tokaisten kursailematta: "Marssi eteenpäin!" — mikä oli perin harvinainen esittelytapa Perchin suussa — hän työnsi ovesta sisään vahvarakenteisen, viisitoistavuotiaan pojan, jolla oli pyöreät punaiset posket, pyöreä sileä pää, pyöreät mustat silmät, pyöreät raajat ja pyöreä ruumis ja koko olemuksensa yleisen pyöreyden mukaisesti kädessä pyöreä hattu ilman lieriä.
Totellen Carkerin viittausta Perch vetäytyi pois tuotuaan tämän vieraan näkyviin. Silloin Carker heti tarttui sanaakaan virkkamatta pojan kurkkuun ja ravisti häntä niin kauan, että hänen päänsä näytti heiluvan irrallaan olkapäillä.
Poika ei näin yllätettynäkään voinut olla hurjasti tuijottamatta herraan, joka näytteli valkeita hampaita ja oli tukehduttaa hänet, ja konttorihuoneen seiniin kuin päättäen, että jos hänet kuristettaisiin, hänen viimeinen katseensa saisi osua kaikkeen salaperäiseen, minkä läheisyyteen tunkeutuminen oli tuottanut hänelle niin ankaran rangaistuksen. Vihdoin hänen onnistui sopertaa:
"Kuulkaas, herra, päästäkää minut irti!"
"Sinutko irti!" sanoi Carker. "Mitä! Olenko siis vihdoinkin saanut sinut kiinni?" Siitä ei ollut epäilystä, pitelipä hän poikaa kiinni hyvinkin lujasti. "Sinä koira", jatkoi Carker yhteenpuristettujen hampaittensa välistä, "minä kuristan sinut!"
Poika vikisi. Tekisikö hän tosiaankin niin? Ei suinkaan — mutta mitä hän sitten teki — ja miksei hän kuristanut jotakuta itsensä kokoista? Tämä eriskummainen vastaanotto oli masentanut poikaparan, ja kun hänen päänsä taas sai olla rauhassa ja hän tuijotti edessään seisovan herran kasvoihin tai paremminkin hampaisiin ja näki hänen tuiman ilmeensä, unohti hän niin miehuutensa, että purskahti itkemään.
"Minä en ole tehnyt teille mitään, herra", puuskutti nuori Rob Toodle.