"Sinä lurjus", vastasi Carker päästäen hänet vähitellen irti ja peräytyen askelen mielipaikalleen. "Kuinka sinä rohkenet tulla tänne?"
"En tarkoittanut mitään pahaa", uikutti poika pannen toisen kätensä kurkulleen ja toisen rystyset silmilleen. "Minä en tule koskaan enää. Halusin vain työtä."
"Työtä, sinä heittiö!" toisti Carker katsellen häntä tiukasti. "Etkö sinä ole Lontoon laiskin vetelehtijä?"
Tämä syytös loukkasi syvästi Toodle nuorempaa, mutta oli samalla niin sattuva kuvaus hänen luonteestaan, ettei hän voinut lausua sanaakaan sitä vastaan. Hän siis seisoi paikallaan tuijottaen herraan pelästyneen ja katuvan näköisenä. Ylimalkaan saattoi huomata, että häntä lumosi Carker, josta hän ei hetkeksikään hellittänyt pyöreitä silmiään.
"Etkö sinä ole varas?" kysyi Carker pitäen käsiään takana takintaskussa.
"En, herra", torjui Rob.
"Oletpa!" sanoi Carker.
"Se on varmaa, etten ole", väitti Rob. "Uskokaa minua, en ole koskaan eläissäni varastanut. Tiedän kyllä menetelleeni vähän väärin siitä lähtien, kun innostuin lintujen pyydystämiseen ja kilpakävelyyn. Mahdollisesti joku voisi ajatella", jatkoi hän katumuksen puuskassa, "että laululinnut ovat viattomia olentoja, mutta kukaan ei tiedä, mitä kiusaa niistä on ja mihin ne voivat ihmisen saattaa."
Hänelle ne näyttivät tuottaneen kauhtuneen pumpulisamettisen takin ja samanlaiset housut, tavattoman pienet punaiset liivit ja yllämainitun hatun.
"En ole ollut kotona kahtakaankymmentä kertaa senjälkeen kun linnut saivat minut valtoihinsa", sanoi Rob, "ja siitä on kymmenen kuukautta. Kuinka voisin mennä kotiin, kun kaikista tuntuu surkealta nähdä minua? Oikein ihmettelen", lisäsi hän itkeä kollottaen ja tahrien silmiään takkinsa hihoilla, "etten ole jo monta kertaa hukuttanut itseäni".