"Minä arvelen, kapteeni", virkkoi Rob katsellen ympärilleen huoneessa, "että kun herra Gills kävi näinä viime päivinä niin usein poissa kotoa, hän vei mukanaan pikku tavaroita, jottei herättäisi huomiotani."
"Oho!" huudahti kapteeni salaperäisesti. "Miksi niin, poika?"
"No, enpä näe hänen parranajovehkeitään", vastasi Rob katsellen ympärilleen. "Enkä hänen harjojaan, kapteeni, enkä paitojaan. Enkä hänen kenkiäänkään."
Kapteeni Cuttle kiinnitti huomionsa jokaista esinettä mainittaessa Robin vastaavaan irtaimistoon, päästäkseen selville, oliko poika hiljattain käyttänyt sellaista esinettä tai oliko hänellä se paraikaa hallussaan. Mutta Robin ei ollut tarvis ajaa partaa eikä hän suinkaan ollut harjatun näköinen, ja yllään hänellä oli samat vaatteet kuin jo kauan tätä ennen. Siinä ei ollut pienintäkään epäilemisen sijaa.
"Ja mitä sitten arvelet — sotkeutumatta sanoissasi — hänen lähtöajastaan? Häh?" kysyi kapteeni.
"No, minun luullakseni, kapteeni", vastasi Rob, "hänen on täytynyt livahtaa hyvin pian senjälkeen kun minä aloin kuorsata".
"Paljonko kello silloin oli?" kysyi kapteeni tahtoen saada oikean lähtöhetken tarkalleen selville.
"Kuinka sen voisin sanoa!" vastasi Rob. "Tiedän vain, että nukun raskaasti iltayöstä ja herkästi aamupuolella, ja jos herra Gills olisi tullut myymälän lävitse päivänkoitteessa, vaikka kuinka varpaillaan, olisin varmasti kuullut hänen sulkevan oven."
Kylliksi harkittuaan näitä todistuksia kapteeni Cuttle alkoi tulla siihen johtopäätökseen, että laivakojeiden kauppiaan oli täytynyt kadota vapaaehtoisesti. Tässä lopputuloksessa häntä vahvisti aamulla saatu kirje, joka varmasti ollen Sol Gillsin käsialaa näytti suuremmatta vaivatta toteavan sen seikan, että hän oli vapaasta tahdostaan päättänyt lähteä ja myös lähtenyt. Kapteenin oli nyt ensiksi mietittävä minne ja miksi. Ja kun hän ei nähnyt pienintäkään mahdollisuutta päästä selville ensinmainitusta seikasta, rajoitti hän ajatuksensa jälkimäisen pohtimiseen.
Kun hän muisti ukon omituisen käytöksen ja jäähyväiset, jotka tuntuivat silloin käsittämättömän sydämellisiltä, mutta nyt hyvinkin ymmärrettäviltä, valtasi hänen mielensä kauhea pelko, että Sol Gills oli huolissaan ja suruissaan Walterista tehnyt itsemurhan. Tuntui liiankin todennäköiseltä, että hän tottumattomana jokapäiväisen elämän kolauksiin — niinkuin hän usein oli tunnustanut olevansa — ja epäilemättä järkytettynä Walterin epävarmasta, melkeinpä toivottomasta kohtalosta, oli sillä tavalla etsinyt pelastusta.