Rob vakuutti taas kapteenille valvovansa ja olevansa varuillaan. Järjestettyään asian näin kaikkien mahdollisuuksien varalta kapteeni lähti viimeisen kerran kotiinsa rouva MacStingerin taloon.
Se tunne, että hän oli siellä viimeistä kertaa, ja sinisten liivien sisäpuolelle kätketty hirveä aikomus vaikuttivat, että hän tunsi kuin kuolemanpelkoa ajatellessaan rouva MacStingeriä ja että jo yksistään tämän naisen askeleet alakerrassa saivat hänet vapisemaan. Sitäpaitsi kävi ilmi, että rouva MacStinger nyt oli mitä rakastettavimmalla tuulella, lempeä ja rauhallinen kuin karitsa. Kapteeni Cuttlen omatunto kärsi kauheita tuskia, kun rouva MacStinger tuli yläkertaan kysymään, eikö saisi keittää kapteenille jotakin päivälliseksi.
"Hieno munuaisvanukas, kapteeni Cuttle", sanoi hänen emäntänsä, "tai lampaansydän. Älkää välittäkö minun vaivastani."
"Ei, kiitoksia, rouva", vastasi kapteeni.
"Tai paistettu lintu", ehdotti rouva MacStinger, "ja vähän täytettä ja munakastiketta. No, kapteeni Cuttle? Suokaa itsellenne pienet kestit!"
"Ei, kiitoksia, rouva", vastasi kapteeni hyvin nöyrästi.
"Teitä vaivaa varmaankin jokin, ja te tarvitsette jotakin vahvistavaa.
Miksi ette kerran soisi itsellenne pullollista sherryä?"
"No niin", myönsi kapteeni, "jos tahdotte olla niin ystävällinen ja nauttia lasin pari minun seurakseni, niin koetanpa sitä tosiaankin. Tahdotteko ehkä osoittaa minulle sen ystävällisyyden", lisäsi hän kovien tunnontuskien raatelemana, "että otatte etukäteen vastaan neljännesvuoden vuokran?"
"Mutta miksi, kapteeni Cuttle?" tokaisi rouva MacStinger — terävästi, niinkuin kapteenista tuntui.
Kapteeni pelästyi puolikuoliaaksi. "Jos suostuisitte siihen, rouva", sanoi hän alistuvasti, "olisin hyvin kiitollinen. En osaa oikein säilyttää rahaa. Se katoaa käsistäni. Tuottaisitte minulle tosiaankin suuren ilon ottamalla rahat vastaan."