"Eikä herra Carker ole vieläkään joutunut epäsuosioon, neiti", jatkoi Susan, "vaan on säilyttänyt paikkansa ja luottamuksensa isänne sydämessä, päättäen siitä, mitä Perch aina puhuu meidän väelle talossa käydessään. Ja vaikka Perch on maailman typerin ja kelvottomin olento, Floy-neiti, eikä kukaan voi kärsiä sitä miestä hetkeäkään, tietää hän sentään jokseenkin hyvin, mitä Cityssä tapahtuu, ja sanoo, ettei teidän isänne tee mitään ilman herra Carkeria, vaan jättää kaikki herra Carkerille ja toimii herra Carkerin neuvojen mukaan ja pitää herra Carkeria aina lähimpänä miehenään, ja minä uskon hänen uskovan (tuon vetelimmän kaikista Percheistä), että teidän isänne jälkeen on Intian keisari vain kuin syntymätön lapsi herra Carkerin rinnalla."
Florence kuuli nyt joka ainoan sanan, sillä hän oli alkanut tarkata Susanin puhetta eikä enää tuijottanut hajamielisesti ulos akkunasta, vaan katseli kamarineitoaan.
"Niin, Susan", virkkoi hän, kun nuori neito oli lopettanut, "hän on varmasti isän suosiossa ja myös hänen ystävänsä".
Florencen mieltä oli tämä ajatus askarruttanut jo muutamia päiviä. Niillä kahdella vierailulla, jotka Carker oli tehnyt ensimmäisen käyntinsä jälkeen, hän oli esiintynyt luottavaan ja tuttavalliseen tapaan — pitänyt oikeutenaan olla salaperäinen ja vihjaileva kertoessaan, ettei laivasta vieläkään kuulunut mitään, ja suopeasti määräillä Florencen asioissa — mikä sai tytön kummastelemaan ja teki hänet levottomaksi. Hän ei voinut mitenkään torjua tätä käytöstä tai vapauttaa itseään Carkerin hänen ympärilleen vähitellen kutomasta verkosta, sillä se olisi vaatinut jonkinlaista taitoa ja elämänkokemusta, joka olisi vetänyt vertoja Carkerin taitavuudelle, mutta se puuttui Florencelta. Tosin Carker ei ollut sanonut mitään muuta kuin että laivasta ei ollut tullut mitään uutisia ja että hän pelkäsi pahinta, mutta Florencea vaivasi kovin se, kuinka Carker oli saanut selville, että hän oli niin huolissaan tuon laivan kohtalosta, ja miksi hänelle saatiin viitata siihen niin salaperäisesti.
Tämä Carkerin käytös ja Florencen tottumus niin usein pohtia sitä ihmetellen ja levottomana vaikutti vähitellen siihen suuntaan, että Carker sai kiusallisen tenhovoiman Florencen ajatuksissa. Tätä epämääräistä vaikutelmaa ei hälventänyt sekään, että Florence koetti selvästi muistella hänen piirteitään, ääntään ja käytöstään, saadakseen hänet todellisen ihmisen tasolle, jolla ei voinut olla sen suurempaa lumousta kuin muillakaan. Eikä Carker kuitenkaan koskaan katsonut häneen tylyn tai vihamielisen näköisenä, vaan hymyili aina ystävällisesti.
Sitten Florence taas muisteli vakavaa aikomustaan päästä isän suosioon ja päätöstään uskoa itse tietämättään olevansa syynä heidän kylmään ja vieraaseen suhteeseensa. Ja silloin hän myös palautti mieleensä, että tuo herra oli isän läheinen ystävä, ja mietti tuskaisin sydämin, saattoiko hänen oma taipumuksensa tuntea vastenmielisyyttä ja pelkoa Carkeria kohtaan johtua samasta onnettomasta luonteenpiirteestä, joka oli vieroittanut isän rakkauden hänestä ja jättänyt hänet niin yksin. Hän pelkäsi asian olevan niin ja toisinaan oli siitä varmakin. Mutta hän päätti koettaa vapautua tästä väärästä tunteesta, vakuutteli mielessään, että hänen isänsä ystävän osoittama huomio tuotti hänelle kunniaa ja rohkaisi häntä, ja toivoi tarkkaamalla kärsivällisesti Carkeria ja luottamalla häneen saavansa ohjatuksi vertavuotavat jalkansa sille kiviselle tielle, joka päättyi hänen isänsä sydämeen.
Niin heittelehti suloinen Florence myrskyävällä epäilyksen ja toivon merellä, sillä hän ei voinut kysyä neuvoa keltään näyttämättä syyttävän isäänsä. Syvällä hänen alapuolellaan ui Carker kuin suomuinen merihirviö ja piti häntä silmällä.
Kaikesta tästä tuli Florencelle uusi syy toivoa olevansa taas kotona. Hänen yksinäiseen elämäänsä sopi paremmin arka toivo ja epäilys, ja hän pelkäsi toisinaan, että hän poissa ollessaan menettäisi onnellisen tilaisuuden osoittaa rakkautta isälle. Lapsiparka olisi voinut tässä suhteessa rauhoittua, mutta hänen hylätty rakkautensa värisi hänen rinnassaan ja lenteli kuin harhaileva lintu unissakin kotiin, asettuen isän olkapäälle.
Walteria hän ajatteli usein. Voi, kuinka usein silloin, kun yö oli synkkä ja tuuli puhalsi talon ympärillä! Mutta toivo pysyi vahvana hänen rinnassaan. Nuoren ja lämminsydämisen on kovin vaikea, niinkin kovien kokemusten jälkeen kuin Florencella oli ollut, kuvitella nuoruutta ja hehkua tukahdutetuksi heikon liekin lailla ja elämänkirkkauden pimenevän yöksi keskipäivällä. Usein hän vuodatti kyyneleitä Walterin kärsimysten vuoksi, mutta harvoin hänen luultua kuolemaansa surren eikä koskaan kauan.
Hän oli kirjoittanut vanhalle laivakojeiden kauppiaalle, mutta ei ollut saanut mitään vastausta. Tällä kannalla olivat Florencen asiat sinä aamuna, jolloin hän oli iloisena lähdössä kotiinsa, vanhaan yksinäiseen elämäänsä.