Tohtori ja rouva Blimber, mukanaan (vastoin tahtoaan) arvossapidetty suojattinsa, nuori Barnet, olivatko palanneet Brightoniin, jossa tämä nuori herra ja hänen kumppaninsa, matkalla Parnassuksen vuorelle epäilemättä jo olivat ryhtyneet opintojansa jatkamaan. Loma-aika oli päättynyt, useimmat huvilan nuorista vieraista olivat lähteneet, ja Florencen pitkä vierailu oli lopussa.
Mutta vielä oli yksi vieras, joka tosin ei asunut talossa, mutta osoitti huomaavaisuuttaan perheelle alituisesti ja yhä uskollisena, nimittäin Toots. Uudistettuaan muutamia viikkoja sitten tuttavuuden, joka hänellä oli ollut onni solmia Skettles nuoremman kanssa samana iltana kuin hän oli katkaissut Blimberien kahleet ja liidellyt vapauteen sormuksineen, hän kävi talossa joka toinen päivä ja jätti eteisessä oikean pinon käyntikortteja palvelijalle, kerrassaan niin paljon, että tämä toimitus vastasi korttien jakelemista vistipelissä.
Toots oli myöskin hankkinut kuusiairoisen purren siinä kekseliäässä ja rohkeassa tarkoituksessa, ettei perhe unohtaisi häntä (kuitenkin on syytä otaksua, että tämä keino oli kotoisin Kukonpojan tuotteliaista aivoista). Aluksen miehistönä oli Kukonpojan meritaitoisia ystäviä ja perämiehenä itse tämä kuuluisa henkilö, jolla oli sitä varten kirkkaanpunainen ruiskumiehen takki ja joka oli kätkenyt alinomaisen sinelmänsä vihreän suojuksen peittoon. Ennen tämän kulkuvälineen hankkimista Toots oli kysynyt Kukonpojalta erästä oletettua asiaa, nimittäin: jos Kukonpoika rakastaisi nuorta Mary-nimistä naista ja olisi päättänyt hankkia oman veneen, niin minkä nimen hän sille antaisi? Kukonpoika vastasi vannoen muutamia kertoja juhlallisesti, että hän nimittäisi sen joko Polliksi tai Kukonpojan Iloksi. Kehittäen edelleen tätä ajatusta Toots päätti syvän miettimisen ja pitkäaikaisen keksimisvaivan jälkeen panna purtensa nimeksi "Tootsin Ilo", mikä olisi hieno kohteliaisuus Florencelle ja sitä lajia, ettei kukaan, joka tunsi heidät molemmat, voinut olla antamatta sille arvoa.
Lojuen tulipunaisella pieluksella hienossa veneessään jalat ylhäällä Toots oli soudattanut itseään jokea ylös päivä päivältä ja viikko viikolta ja kuljeskellut edestakaisin sir Barnetin puutarhan lähettyvillä, käskenyt venemiestensä tehdä jyrkkiä mutkia soutaessaan, jotta hän olisi paremmin näkynyt sir Barnetin akkunoissa mahdollisesti katseleville, ja antanut Tootsin Ilon suorittaa sellaisia temppuja, että rantaseutujen asukkaat ihmettelivät. Mutta milloin tahansa Toots näki ihmisiä sir Barnetin puutarhassa joen rannalla, oli hän kulkevinaan ohitse mitä omituisimpien ja epätodennäköisimpien sattumain vuoksi.
"Hyvää päivää, Toots", sanoi sir Barnet tavallisesti heiluttaen kättään nurmikentällä, jolloin viekas Kukonpoika ohjasi veneen likelle rantaa.
"Hyvää päivää, sir Barnet", vastasi Toots. "Kuinka kummallista, että näen teidät täällä!"
Näin Toots aina sanoi ovelasti, ikäänkuin talo ei suinkaan olisi ollut sir Barnetin, vaan jokin autio rakennus Niilin tai Gangeksen rannalla.
"En ole milloinkaan näin hämmästynyt!" huudahti Toots lisäksi. "Onko neiti Dombey täällä?"
Joskus tuli silloin Florence näkyviin.
"Diogenes voi oikein hyvin, neiti Dombey", virkkoi Toots.