"Kotona", kuului vastaus.
"Rakas Dombey, oletteko varma, ettette petä minua?" kysyi Kleopatra viehättävän vilkkaasti. "En tiedä, mitä rakkain Edithini sanoo minulle, kun nyt lausun erään väitteen, mutta, kunniasanallani, pelkäänpä, että te olette vilpillisin kaikista ihmisistä, rakas Dombey."
Vaikka Dombey olisi ollutkin vilpillinen ja joutunut itse teossa kiinni kaikkein suurimmasta kavalluksesta, minkä koskaan voi mainita tai tehdä, olisi hän tuskin voinut olla tyrmistyneempi kuin nyt, kun rouva Skewton veti huivin pois, ja Florence kohosi hänen eteensä kalpeana ja värisevänä kuin aave. Dombey ei ollut vielä malttanut mieltään, kun Florence oli juossut hänen luokseen, kietonut kätensä hänen kaulaansa, suudellut häntä ja kiirehtinyt ulos huoneesta. Dombey katseli ympärilleen kuin vedotakseen asiassa johonkin toiseen henkilöön, mutta Edith oli heti poistunut Florencen jäljessä.
"Tunnustakaa vain, rakas Dombey", virkkoi rouva Skewton ojentaen hänelle kätensä, "ettette ole koskaan eläissänne ollut hämmästyneempi ja iloisempi".
"En ole koskaan enemmän hämmästynyt!" myönsi Dombey.
"Ettekä enemmän ilostunut, rakkahin Dombey?" tiukkasi rouva Skewton kohottaen viuhkaansa.
"Minä — niin, olen kovin iloinen tavatessani Florencen täällä", sanoi
Dombey. Hän näytti miettivän asiaa vakavasti hetkisen ja virkkoi
sitten päättävämmin: "Niin, olen tosiaankin oikein iloinen tavatessani
Florencen täällä."
"Ihmettelette kai, kuinka hän on tullut tänne?" kysyi rouva Skewton.
"Edith ehkä —" arveli Dombey.
"Ah, ilkeä arvaaja!" vastasi Kleopatra pudistaen päätänsä. "Voi, kuinka viekas mies! Sellaisia asioita ei pitäisi arvata. Teidän sukupuolenne, rakas Dombey, on niin turhamielinen ja halukas käyttämään väärin meidän heikkouttamme, mutta te tunnette avomielisyyteni — hyvä on, heti!"