KUUDES LUKU
Paul joutuu toisen kerran orvoksi
Aamulla Pollya vaivasivat niin monet pahat aavistukset, että hän ilman mustasilmäisen toverinsa hellittämättömiä yllytyksiä olisi varmasti hylännyt kaikki ajatukset retkestä ja nimenomaan pyytänyt lupaa tavata numero sataseitsemänkymmentäseitsemän Dombeyn talon peloittavan katon alla. Mutta Susan, jota hänen keksimänsä juoni viehätti ja joka, vaikka jaksoikin perin urhoollisesti kestää toisia ihmisiä kohdanneet pettymykset, ei voinut sietää omien toiveittensa tyhjiin raukeamista, osasi esittää monta pätevää vastaväitettä toisen suunnitelman onnistumista vastaan ja puolustella alkuperäistä aietta niin taitavilla selityksillä, että melkein samassa kun Dombey oli kääntänyt ylpeän selkänsä kodilleen ja ajoi Cityyn päin niinkuin joka päivä ennenkin, oli hänen mitään pahaa aavistamaton poikansa matkalla Staggsin puutarhoihin päin.
Tämä kaunisniminen paikka sijaitsi eräässä esikaupungissa, jonka Staggsin puutarhojen asukkaat tunsivat Camberling Townin nimellä. Ulkomaalaisia varten laaditussa Lontoon kartassa, joka on painettu nenäliinalle, jotta sitä olisi hauskempi ja mukavampi käsitellä, on tämä nimitys jostakin syystä lyhennetty Camden Towniksi. Sinne nyt molemmat lapsenhoitajattaret suuntasivat kulkunsa holhokkiensa seurassa. Richards tietystikin kantoi Paulia, ja Susan talutti pikku Florencea, nykien ja sysien häntä välistä, mikäli piti tarpeellisena.
Suuren mullistuksen ensimmäinen isku oli juuri repäissyt koko naapuritienoon halki, keskustaan asti. Joka taholla näkyi siitä jälkiä. Taloja oli lyöty kasaan, katuja katkaistu ja tukittu. Syviä kuoppia ja ojia oli kaivettu maahan, suunnattomia multa- ja saviläjiä luotu maanpinnalle, ja rakennuksia, jotka olivat kallistuneet, kun niiden alta maa oli vierinyt pois, oli tuettu paksuilla hirsillä. Erään jyrkän vastamuodostuneen kukkulan juurella oli jono vankkureita sikin sokin, toisaalla likosi ja ruostui uutukaisessa lammikossa hujan hajan rautaesineitä. Kaikkialla näkyi siltoja, jotka eivät johtaneet mihinkään, teitä, joita oli mahdoton kulkea, savupiippujen puolivalmiita torneja, väliaikaisia puutaloja ja aitauksia ihan käsittämättömillä paikoilla, rikkinäisten talojen runkoja ja keskeneräisiä seiniä ja holvia, kokonaisia telinekasoja, suuria tiilikiviröykkiöitä, jättimäisiä nostoranoja ja hajasäärisiä kolmijalkoja, jotka riippuivat tyhjässä ilmassa. Joka suunnalla näkyi tuhansia epäsäännöllisiä hahmoja ja esineitä, jotka olivat armottomasti viskautuneet pois paikoiltaan ja nyt törröttivät ylösalaisin maahan vaipuneina tai ilmassa sojottaen tai vedessä lahoten selittämättöminä kuin uni. Kuumat lähteet ja polttavat vesisuihkut, maanjäristyksen tavalliset seuralaiset, lisäsivät vielä näyn sekasortoisuutta. Kiehuvaa vettä kokoontui rappeutuneiden seinien väliin, missä se sihisi kovasti. Sieltä tunkeutui niinikään näkyviin liekkien loimu ja kohina, ja tuhkakasat sulkivat tien ja muuttivat kokonaan naapuriston olot ja tavat.
Lyhyesti sanoen, vielä keskeneräinen rautatie oli rakenteilla ja kulki tämän hirveän sekasorron keskitse sivistyksen ja edistyksen valtavalla uralla.
Mutta tähän asti ei ympäristö ollut vielä halukas hyväksymään rautatietä. Pari kolme rohkeaa keinottelijaa oli jo tehnyt katusuunnitteluja, ja yksi oli vähän rakentanutkin, mutta pysähtynyt keskelle liejua ja tuhkaa miettiäkseen asiaa vielä vähän. Uuden uutukainen kapakka, joka tuoksui vielä tuoreelta muurilaastilta ja liisteriltä ja jonka ikkunoista oli näköala pelkkään tyhjyyteen, oli valinnut ilmoituskilpensä kuvaksi rautatien kiskot, mutta se saattoi olla tuhmanrohkea yritys — ja sitten sen isäntä toivoi voivansa myydä juomia työmiehille. Niin oli yksinkertaisesta olutkapakasta tullut tunnelinkaivajien poikkeuspaikka, ja vanha lihakauppa oli yhtä itsekkäistä syistä nopeasti ja kansanomaisesti muuttunut rautatieravintolaksi, jossa joka päivä oli tarjolla paistettua sianreittä. Vuokratalojen omistajat niinikään näyttivät suosivan näitä uudistuksia eivätkä senvuoksi juuri nauttineet paikkakuntalaisten luottamusta. Yleinen mielipide taipui hyvin hitaasti uuden hankkeen puolelle. Rautatien vieressä oli likaisia peltoja ja navettoja ja lantakasoja ja törkyläjiä ja ojia ja puutarhoja ja huvimajoja ja aukioita, joilla saattoi piiskata mattoja. Korkeammilla kohdilla oli hajallaan pieniä osterinkuorten kasoja osteriaikana ja hummerinkuorten kasoja hummeriaikana ja saviastioiden sirpaleita ja kuihtuneita kaalinlehtiä kaikkina aikoina. Tämän tienoon yleisvaikutelmaan kuuluivat myöskin pylväät ja aidat ja asiaankuulumattomille ohikulkijoille tarkoitetut vanhat varoitustaulut, huonojen hökkelien takaseinät ja pienet mitättömät ruohokentät. Mikään ei siellä ollut hyvää eikä kuvitellutkaan olevansa. Jos lähistöllä oleva kurja autio maa olisi voinut nauraa, olisi se nauranut kaikelle tälle pilkallisesti niinkuin moni sen kehnoista naapureista.
Staggsin puutarhain asukkaat olivat tavattoman epäuskoisia. Talot oli rakennettu lyhyeen riviin, ja kaikilla oli edessään likaiset maatilkut, joita reunustivat vanhat ovet, tynnyrinkimmet, tervakankaan palaset ja kuivettuneet pensaat. Täytteenä oli käytetty pohjattomia tinakattiloita ja kuluneita rautaisia tuliristikkoja. Siellä asukkaat kasvattivat helakanpunaisia papuja, pitivät siipikarjaa ja kaniineja, pystyttivät hauraita huvimajoja (eräs niistä oli vanha vene), kuivasivat vaatteita ja polttivat piippua. Muutamat olivat sitä mieltä, että Staggsin puutarhat olivat saaneet nimensä eräästä jo manalle menneestä kapitalistista, herra Staggsista, joka oli rakennuttanut ne huvikseen. Toiset, joilla oli luontainen mieltymys maaseutuun, uskoivat nimen johtuvan niiltä maalaisajoilta, jolloin peurat Staggsien nimisinä olivat paenneet turvaan varjoisille seuduille. Kuinka asia lieneekään ollut, pitivät Staggsin puutarhojen asukkaat omaa seutuaan pyhänä lehtona, jota rautatie ei saisi turmella, ja niin varmoja he olivat siitä, että heidän seutunsa pysyisi pystyssä paljon kauemmin kuin tuollaiset naurettavat keksinnöt, että kulmassa asuva nuohoojamestari, paikallispolitiikan johtaja, oli julkisesti selittänyt, että kun rautatie avattaisiin liikenteelle — jos se koskaan tapahtuisi — hänen kaksi poikaansa saisi nousta hänen asuntonsa savutorvelle hurraamaan yrityksen epäonnistumiselle ja sitä ivaamaan.
Tähän saastaiseen paikkaan, jonka pelkän nimen rouva Chick oli tähän asti huolellisesti salannut veljeltään, kohtalo ja Richards nyt kuljettivat pikku Paulia.
"Tuolla on minun kotini, Susan", virkkoi Polly osoittaen erästä asumusta.