SEITSEMÄS LUKU
Vilkaisu neiti Toxin asuntoon ja hänen sydämensä tilaan
Neiti Tox asui synkässä pikku talossa, joka oli jonakin kaukaisena ajankohtana historiassa tungettu ylhäisen naapuriston sekaan Lontoon länsiosassa. Siellä se seisoi varjossa kuin läheisen suuren kadun köyhä sukulainen, jota mahtavat palatsit katselivat kylmäkiskoisesti. Se ei ollut oikeastaan pihalla, vaan mitä kolkoimman kujan varrella ja alituisen levottomuuden vallassa kaukaisten koputusten vuoksi. Tämä kolkka, jossa ruohoa kasvoi katukivien raoissa, oli nimeltään Prinsessan aukio, ja Prinsessan aukiolla oli Prinsessan kappeli, jossa oli kirkasääninen kello ja toisinaan sunnuntaisin kaksikymmentäviisikin henkilöä läsnä jumalanpalveluksessa. Niinikään oli siellä ravintola "Prinsessan vaakuna", jossa ahkerasti kävi loistavia lakeijoja. Kaiteen takana oli siellä kantotuoli, mutta miesmuistiin ei sitä ollut liikutettu. Kauniina aamuna koristi kaiteen kaikkia huippuja (niitä oli neljäkymmentäkahdeksan, kuten neiti Tox oli usein laskenut) tinaruukku.
Prinsessan aukion varrella oli neiti Toxin talon vieressä toinen yksityistalo, puhumattakaan suuresta kaksipuolisesta portista, johon kuului kolkuttimina pari suurta jalopeuranpäätä. Tämä portti ei ollut koskaan avautunut ja sitä väitettiin jonkun tallin hylätyksi sisäänkäytäväksi. Prinsessan aukiolla tuntui tosiaankin tallinhajua, ja neiti Toxin makuuhuoneesta, jonka ikkunat olivat takaseinällä, oli näköala tallipihalle, missä rengit suorittivat kaikenkaltaisia puuhiaan säestäen työtään kovalla rähinällä ja tavallisesti riippui ulkoseinää vasten kuivamassa ajurien ja heidän vaimojensa ja perheittensä kaikkein yksityisimpiä vaatekappaleita ikäänkuin Macbethin liput.
Tämän toisen yksityistalon omisti eräs entinen juomanlaskija, joka oli nainut emännöitsijän. Hän oli vuokrannut kalustetun huoneiston yksinäiselle herralle, nimittäin eräälle majurille, jolla oli jäykät, sinertävät kasvot ja ulkonevat silmät ja jossa neiti Tox omien sanojensa mukaan näki "jotakin täydellisen sotilaallista". Näiden kahden naapuruksen välillä vaihdettiin silloin tällöin sanomalehtiä ja ylläpidettiin muutenkin platonista suhdetta, majurin tumman palvelijan ollessa välittäjänä, jota neiti Tox muitta mutkitta nimitti "alkuasukkaaksi", liittämättä häneen minkäänlaista maantieteellistä paikallisuuskäsitettä.
Tuskinpa on koskaan ollut kapeampaa ovea ja kapeampia portaita kuin neiti Toxin talossa. Ehkä se oli kaikkiaan kivijalasta ullakkoon asti Englannin epämukavin ja kieroin talo, mutta — niinkuin neiti Tox sanoi — millainen asema! Talvella siellä näki hyvin vähän päivänvaloa eikä aurinkoa parhaimpinakaan aikoina; raittiista ilmasta ei ollut puhettakaan, ja liike oli kokonaan kuulumattomissa. Sittenkin neiti Tox sanoi: millainen asema! Niin sanoi sinertäväkasvoinen majurikin, jolla oli ulkonevat silmät. Hän oli ylpeä Prinsessan aukiosta ja käänsi aina mielihyvällä klubissaan keskustelun, milloin suinkin saattoi, johonkin niistä ylhäisistä henkilöistä, jotka asuivat ylhäisen kadun varrella heti lähimmän nurkan takana, jotta sai tyydytyksekseen sanoa, että he olivat hänen naapureitaan.
Synkkä talo, jossa neiti Tox asui, oli hänen omansa. Hän oli saanut sen testamentin nojalla perinnöksi medaljonkiin kuuluvan kalansilmän manalle menneeltä omistajalta. Tästä samasta henkilöstä oli vierashuoneen uuninreunalla kattilanjalustan vastakappaleena pienoiskuva, joka esitti häntä pää puuteroituna ja palmikko niskassa. Huonekalut olivat enimmäkseen peräisin siltä ajalta, jolloin käytettiin puuteroitua tukkaa ja niskapalmikkoa. Niihin kuului myöskin lautastenlämmittäjä, joka kaiken aikaa kaihoisasti ojenteli neljää suippenevaa laihaa säärtänsä jokaisen lähelle tulevan tielle. Vielä on mainittava vanhanaikainen klaveeri, johon oli valmistajan nimen ympärille maalattu herneenkukista punottu seppele.
Majuri Bagstock oli ehtinyt siihen ikään, jota kohteliaalla kielellä sanotaan elämän suureksi puolipäiväpiiriksi, ja jo aloittanut matkansa kukkulalta alaspäin. Vaikka häneltä lisäksi melkein puuttui kurkku ja leukaluut olivat kovin jäykät, korvat niin pitkänipukkaiset kuin norsulla ja silmät ja iho keinotekoisen kiihoituksen tilassa, kuten jo on mainittu, oli hän hyvin ylpeä siitä, että oli herättänyt neiti Toxin mielenkiintoa. Samalla hän mairitteli turhamaisuuttaan kuvittelemalla, että se nainen, joka oli iskenyt silmänsä häneen, oli kerrassaan erinomainen. Hän oli viitannutkin tähän asiaan muutamia kertoja klubissaan ja liittänyt siihen joitakin pikku sutkauksia, joiden yksinomaisena aiheena oli vanha Joe Bagstock, vanha Joey Bagstock, vanha J. Bagstock, vanha Josh Bagstock ja niin edespäin, sillä majurin kevyen huumorin pääydin oli siinä, että hän oli mitä tuttavallisimmissa väleissä oman nimensä kanssa.
"Joey B., hyvä herra", oli hänellä tapana sanoa heilutellen keppiään, "on hyvinkin tusinan teidän kaltaisenne arvoinen. Jos teillä olisi joukossanne vähän enemmän Bagstockin sukuun kuuluvia ihmisiä, ei se haittaisi ollenkaan. Vanhan Joen ei tarvitsisi nytkään kaukaa etsiä itselleen vaimoa, jos häntä muuten haluttaisi, mutta hän on kovasydäminen, tuo Joe, itsepintainen ja hiton — hiton ovela!" Tuollaisen selityksen jälkeen tavallisesti alkoi kuulua vihelteleviä ääniä, ja majurin kasvojen siniväri muuttui tummanpunaiseksi hänen silmiensä pullistuessa ja välkähdellessä veitikkamaisesti.
Mutta huolimatta ennakkoluulottomasta itsensä ylistämisestä oli majuri itsekäs. Epäiltävää on, onko koskaan elänyt perinpohjin itsekkäämpää olentoa sydämensä puolesta, tai ehkä on parempi sanoa: vatsansa puolesta, koska hän oli saanut luonnolta jälkimäistä paljon enemmän kuin edellistä. Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan, että kukaan olisi voinut millään lailla häntä vähäksyä tai laiminlyödä. Kaikkein vähimmin hän olisi saattanut uskoa, että neiti Tox olisi sitä voinut.