»Kuka sitten?»
»Ettekö voi arvata?»
»Minä en tahdo arvailla», vastasi Edith.
»Madame», virkkoi Carker vähän epäröityään, samalla kun he tuijottivat toisiinsa kuten ennenkin, »minä olen nyt vaikeassa asemassa. Olette sanonut minulle, ettette tahdo kuulla mitään teille lähetettyä sanomaa, ja kieltänyt minua enää kajoamasta siihen, mutta molemmat asiat ovat niin läheisesti liittyneet toisiinsa, että jollette tahdo ottaa vastaan ylimalkaista varoitusta siltä, jolla nyt on kunnia omistaa teidän luottamuksenne, vaikkakin tie siihen on johtanut tyytymättömyytenne kautta, täytyy minun rikkoa sitä käskyä vastaan, jonka olette minulle esittänyt.»
»Te tiedätte, että teillä nyt on vapaus niin tehdä», virkkoi Edith.
— Niin kalpea, niin vapiseva, niin kiihkeä, — ajatteli Carker mielissään siitä, ettei ollut erehtynyt arvioidessaan sanojensa vaikutusta.
»Hänen määräyksensä kuuluivat», sanoi Carker hiljaisella äänellä, »että minun oli ilmoitettava teille, ettei teidän käytöksenne neiti Dombeyta kohtaan miellytä häntä. Että se saa hänet tekemään mielessään vertailuja, jotka eivät ole edullisia hänelle itselleen. Että hän toivoo teidän muuttavan menettelytapanne perinpohjin ja että hän on täysin varma siitä, että voittekin niin tehdä, jos vakavasti koetatte, sillä jos jatkuvasti näytätte rakkauttanne neiti Dombeyta kohtaan, ei se ole hänelle onneksi.»
»Se on uhkaus», virkkoi Edith.
»Se on uhkaus», myönsi Carker Hyökkäyksellä ja lisäsi ääneen: »mutta ei teihin suunnattu».
Ylpeänä, suorana ja arvokkaana oli Edith seisonut häntä vastapäätä ja katsellut hänen lävitseen, hymyillen suurilla, loistavilla ja säkenöivillä silmillään ylenkatseellisesti ja katkerasti. Nyt hän lysähti kokoon, kuin maa olisi vaipunut hänen jalkojensa alla, ja olisi samassa kaatunut, jollei Carker olisi ottanut häntä syliinsä. Mutta samassa Edith työnsi hänet luotaan ja peräytyen alkoi taas katsella häntä liikkumattomana, käsi ojennettuna.