Kun hän eräänä päivänä siinä mielentilassa ratsasti valkosäärisellä hevosellaan Dombey ja Pojan konttoriin päin, ei hän ollenkaan huomannut, että häntä tarkkasivat kahden naisen silmät samoin kuin Rob Hiojan lumottu katse. Rob odotti häntä täsmällisyytensä osoitukseksi jo yhtä kadunkulmaa lähempänä kuin määrä oli, tarttui tuon tuostakin hattuunsa suunnatakseen herransa huomion itseensä ja juoksi hänen rinnallaan valmiina pitämään jalustinta Carkerin astuessa maahan.
»Katso, tuolla hän ratsastaa!» huusi toinen naisista, vanha eukko, ja ojensi laihaa käsivarttaan näyttääkseen hänet seuralaiselleen, nuorelle naiselle, joka seisoi hänen vieressään ja oli vetäytynyt hänen kerallaan porttikäytävään.
Rouva Brownin tytär katsoi osoitettuun suuntaan, ja hänen kasvoillaan kuvastui vihaa ja kostonhalua.
»Toivoin, ettei minun olisi tarvinnut enää koskaan nähdä häntä», virkkoi hän hiljaa, »mutta ehkä on hyvä näinkin».
»Ei ollenkaan muuttunut!» virkkoi eukko, jonka katseessa ilmeni kiihkeää häijyyttä.
»Hänkö muuttunut!» vastasi toinen. »Miksi? Mitä hän on kärsinyt? Minä olen muuttunut kahdenkymmenen puolesta. Eikö se riitä?»
»Noin hän ratsastaa!» mutisi eukko luoden tyttäreensä punaiset silmänsä, »kevyesti ja soreasti hevosen selässä, samalla kun meidän pitää rämpiä liejussa —»
»Ja olemme sitä itsekin», täydensi tytär kärsimättömästi. »Me olemme liejua hänen hevosensa jalkojen alla. Mitä muuta me olisimme?»
Hän teki nopean liikkeen kädellään eukon aikoessa vastata ikäänkuin pelkkä äänikin olisi häirinnyt häntä katselemasta jännittyneenä ratsastajan jälkeen. Äiti, joka tarkasteli häntä eikä ratsastajaa, pysyi ääneti, kunnes tyttären säkenöivät silmät tyyntyivät ja hän veti syvän hengähdyksen kuin olisi vapautunut jostakin taakasta Carkerin kadottua näkyvistä.
»Kultaseni!» virkkoi eukko silloin. »Alice! Kaunis lapsi! Ally!» Hän nykäisi hiljaa tyttärensä hihaa herättääkseen hänen tarkkaavaisuuttaan. »Et suinkaan anna hänen noin mennä ohi, kun voit kiristää häneltä rahaa? Sehän on synti, tyttöseni.»